Von Rosen katsahti äkkiä ylöspäin.
"Johanson, — mitä sinä ajattelet! Seiso suorana, — etkö näe, että minä olen läsnä."
Häntä riemastutti tämä oivallinen tilaisuus masentaa lukkaria, nöyryyttää hänet perinpohjin, koko ajan hän oli sellaista tähystellyt.
Lukkari vetäisi rauhallisesti käsivartensa kaapin reunalta ja seisoi suorana, kädet sivuilla, kasvojen värähtämättä.
Samalla alkoi puutarhasta kuulua suhisevaa surinaa, aivankuin kiehuvaan veteen äkkiä olisi kivi viskattuja vesi kiehunut yli.
Von Rosen hypähti silmänräpäyksessä pystyyn, tempaisi takin yltään ja syöksyi ulos, jättäen lukkarin seisomaan keskelle kansliahuoneen lattiaa.
"Mehiläiset, mehiläiset", kuului hänen kaikuva äänensä puutarhasta.
Kaarman pappilan puutarha oli täydellinen vastakohta pappilan pelloille, yhtä hoidoton ja metsittynyt, kuin maat olivat muokatut. Von Rosen ei pitänyt siitä mitään lukua, kaikki kasvoi siellä vihantana ja villinä, rikkaruohotkin. Hyötyisässä maassa rehoittivat nokkoset, varjoten talon sivuseinää, suuriksi, miltei tuntemattomiksi kasveiksi kohonneina, aivankuin niitä pitkät ajat olisi jalostettu. Puutarhamansikat sensijaan olivat vapaudessaan villiintyneet, lavoistaan karanneet ja kiertelivät kevytmielisinä teitten vieriä pitkine, velttoine varsineen, hedelmää tekemättä.
Korkeitten, raakiloivien vadelmapensasten varjossa oli kymmenkunta mehiläispuuta pystyssä, onttoja, katkaistuja puunrunkoja, joista salaperäinen surina kuului. Näissä vanhanmallisissa mehiläiskeoissa on vielä koko metsän tuoksuva runollisuus jäljellä, niitä nähdessä on keskellä koskematonta metsää, jossa kaikki elää, yksin laho puukin.
Vadelmapensaikon yläpuolella leijui pieni, musta pilvi, joka hajautui ja tiheni, sihisten ja kuhisten, kuin olisi satoja neuloja toinen toistaan vastaan hangattu. Lähemmin katsoen se näytti mustalta verkolta, jonka silmukat nopeasti liikkuivat edestakaisin. Se oli parveilevien mehiläisten karkeloa.