Yhtäkkiä koko pilvi nuolen nopeudella syöksyi eteenpäin.
"Ne lentävät yli aidan, — kiireesti peili tänne!" jylisi von Rosenin ääni.
Hän oli unohtanut kaiken, pimeän kansliahuoneen homehajuineen, tomuiset kirkonkirjat ja niskoittelevan lukkarin. Papillinen hitaus oli kadonnut hänen liikkeistään, huolimatta alkavasta lihavuudestaan hän juoksi edestakaisin läähättäen ja puhaltaen. Hän oli jo saanut siepatuksi käsiinsä pienen käsiruiskun, kiivennyt matalalle kivi-aidalle ja suunnannut sen letkun pakenevia mehiläisiä kohti.
Hienona vihmana lankesi vesiruiskun säde mehiläisten päälle, ne näyttivät epäröivän, liitelivät vähän aikaa yhdessä kohden, pitivät kuin neuvottelua.
Von Rosen sieppasi tuojan kädestä peilin ja alkoi sitä pyörähytellä auringossa, jonka säteet kilpistyivät sen kiiltävästä pinnasta, sattuen suoraan mehiläisiin äkillisinä valonvälkähdyksinä, nopeina kuin salama.
Von Rosenille tuli tuokioksi mieleen lukkari kansliahuoneessa. Mitä joutavia, tietysti hän oli lähtenyt pois, hän lohdutti itseään. Tai ryhtynyt johonkin työhön siellä. Se vaan häntä harmitti, että lukkari oli taas saanut vettä myllyynsä.
Koko mehiläsparvi kaarteli paraikaa tuuhean lehmuksen ympärillä. Yhtäkkiä ne piirittivät yhden sen ulkonevista oksista ja alkoivat kääriytyä sen ympärille. Ne imeytyivät toinen toiseensa kiinni, muuttuivat kuin liikkuvaksi kasviksi, ruskeaksi sammaleeksi, jota oksa alkoi kasvaa. Sammal levisi yhä laajemmalle alalle pitkin oksaa, — vihdoin riippui puun kyljessä suuri, värähtelevä pahka, joka yhä kasvoi.
Von Rosen jäi ainakin tunnin ajaksi puutarhaan, mikään mahti maailmassa ei olisi voinut häntä häiritä. Mehiläisten parveileminen oli hänen intohimojaan, se jännitti häntä kuin hyvin järjestetty peli. Vasta kun kaikki oli kunnossa, uusi perhe onnellisesti asunnossaan, hän lähti takaisin takkiaan noutamaan.
Kansliahuoneessa lukkari yhä seisoi keskellä lattiaa, samassa asennossa, mihin oli jäänyt.
Von Rosen hämmästyi sanattomaksi, hän oli taas kokonaan unohtanut lukkarin.