"Mitä sinä siinä teet?" pääsi häneltä vihdoin.
"Minä seison ja odotan, armolliset kirkkoherrat", lukkari vastasi.
Von Rosen vaipui henkeä tapaillen nojatuoliin ja tuijotti lukkaria. Pilkkaako tuo mies teki hänestä? Hän ei saanut selvää, oliko lukkarin sanoissa pistävintä ivaa vaiko suurinta nöyryyttä. Ja miksi hän oli seisonut koko ajan? Näyttääkseenkö ruumiillista kestävyyttään vaiko pelosta alistuvasta orjanmielestä?
Vai olisiko siinä ollut jotain muuta? Olisiko tuo lukkari todella mies, joka jaksaisi odottaa aikaansa, seisoa ja odottaa? Ja hänen takanaan pitkät rivit sarkatakkisia, äänettömiä miehiä… Ja kun aika olisi tullut, — mitä sitten?
KAALIN AUKOLLA.
Yhdentekevää on minulle, tuliko vai vesikö on muodostanut tämän suppilomaisen, sammuneen tulivuoren aukkoa muistuttavan notkon, joka niin äkkiarvaamatta aukeaa keskellä saarenmaalaista tasankoa. Maanpinnantutkijat kiistelkööt siitä kylliksensä. Toisinaan tuntuu kauniimmalta ajatella tarua tulesta, kuvittelee mielessään, kuinka se vähitellen ohensi maankuoren, söi sen ontoksi ja yhtäkkiä sen raisulla ryntäyksellä puhkaisi, purskauttaen kallionlohkareet hajalle pitkin suppilon seinämiä. Tulen kintereillä kuohahti esiin maanalainen vesi, notko oli suurena kattilana, joka höyrysi paksua, kuumaa huurua.
Toiset väittävät sitä veden muodostamaksi. Sitä on paljon runottomampaa ajatella, vesi on ikävä rakentaja, se on muodostanut tätä maanpalloa monta tuhatta vuotta eikä vieläkään ole tullut valmiiksi, se on hidas ja laiska ja tahraa työpaikkansa, tuoden rapaa ja soraa mukanaan. Mutta sittenkin se on paljoa ennemmin uskottavaa. Kaukaisena jääkautena, jolloin pohjoismaita katti jäinen virta, syöksyivät vesi ja jää äärettömällä voimalla kuin kurimukseen, kuljettaen kiviä harjallaan, ja koversivat tämän tasaisesti ympyriäisen laakson, joka saarenmaalaiselle silmälle on ihme äkisti laskeuvine äyräineen.
Minä puolestani mieluinten ajattelen sitä Saarenmaan pakanasankarin Suur-Töllin jalansijaksi, hänen saappaankorkonsa jäljeksi, kun hän vihapäissään kerran oli maata potkaissut. Taikkapa hänen keittopadakseen, jossa hän kaalinpäitä keitteli, kahlattuaan niitä hakemaan kaalimaastaan Kihnusaarelta. Taikka vaikka hänen lastensa hietakuopaksi, johon heidän äitinsä, Piret muori heidät esiliinassaan leikkimään kantoi.
Jokainen selitys tyydyttää, jos se on hiukankin yliluonnollinen, niin että saa ajatella tämän kaiken syntyneen yhdellä käden käännähdyksellä. Oikeastaan en ajattele ollenkaan, kuinka se on syntynyt. Miksi muistella tuskaisaa luomistyötä, hirveitä synnytystuskia, joissa maa on kierrellyt, luodakseen palasen luonnonkauneutta yksitoikkoiseen maisemaan.
Rakastan sitä, niinkuin sen nyt näen, sitä rauhaa, joka on hävittävää tuli- tai vesipyörrettä seurannut, tyventä, pyöreätä lampea, joka aallottomana, ja kuten kerrotaan pohjattomana, vihertää kivirantojensa puristuksissa. Heti rannassa syvenee vesi pohjan näkymättömäksi, kuin olisi maa sen nielaissut. Vihreäpeilinen villisorsa tavoittaa veden pinnalle puikahtanutta ruutanaa, rannalla loikoo pari veden lioittamaa hakoa.