Mustat korpikuuset peittävät auringon, niin että se ainoastaan keskipäivällä kiiluu lammen kalvossa tulisena täplänä, vaan muuten hajautuu häilyviksi juoviksi tai illalla tasaiseksi ruskoksi, joka puitten välitse punertaa. Rinteillä viskelee metsähumala kepeitä lonkeroitaan. Suuret kivipaadet riippuvat rinteen kyljissä, ikäänkuin joka hetki vaarassa pudota, kynsin hampain takertuneina hataraan maakamaraan, kaikki ylöspäin viistossa, aivankuin todella näkymätön käsi olisi ne alhaalta ylöspäin heittänyt.
Jos yksi niistä yhtäkkiä putoaisi lampeen, mitähän syvyyden salaisuuksia se kolkuttaisi hereille?
Itseensä sulkeutunut, sisäänpäin kääntynyt on tämä luonto, itsekäs siinä, että se vangitsee mielen ja vetää sen kaikesta muusta, johdattaa katseen yhä syvemmäksi, yhä alaspäin jonnekin, millä pohjaa ei ole, ja jota ei voi nähdä… Siitä on mielestään aikoja, kun viimeksi näki kirkasta päivän valoa. Hitaasti sulkeutuvat korpikuusien latvat yläpuolella, ei muista taivasta eikä maata, luulee olevansa niin kätkössä, ettei Jumalakaan löydä. Mutta yhä syvemmälle vetää lammen musta vesi katsetta, syvälle maan uumeniin, salaisuuksiin, joita ei kukaan ole tutkinut, kuiluihin, joita ei kukaan ole mitannut.
On ikäänkuin ei tuntisi enään itseäänkään, vaan alkaa peloittaa, sielun polut ovat vieraita, avautuu yhtäkkiä syvyyksiä ja kuiluja, joita ei kenenkään luotirihma ole pohjannut. Yhä syvemmälle vajoo sielunsa tutkimiseen, ulkomailma kadottaa merkityksensä, tavallinen elämä on vaan satua ja ainoastaan tämä todellista. Vapisee niitä voimia, hyviä sekä pahoja, joita itsessään aavistaa. Ja odottaa henkeään pitäen, että joku viskaisi kiven niihin kuiluihin, niin että ne kaikuisivat vastaan. Tahtoisi selvyyttä ja selitystä, mutta katse ei voi ylöspäin kohota, itsepintaisesti se lähtee lävistämään tummia vesiä. Yhtäkkiä on itse tällainen kuilu, tällainen luonnonoikku, jonka syntyä kukaan ei tiedä.
Tasaisessa elämässä, joka juoksi kuin sileä köysi, on yhtäkkiä solmu, josta ei pääse yli eikä ympäri. Ja pysähtyy olentonsa arvoitusten edessä, hämmentyneenä, kuten maan avautuessa kuiluksi keskellä Saarenmaata.
TYÖORJAT.
Kartanon suuri apilaniitty lepää liikkumatta, kukat kasteesta supussa, heinän korren väräjämättä. Toisessa päässään se muuttuu hetteiseksi luonnonniityksi, jota matala pähkinäpensaikko rajoittaa. Aurinko on juuri noussut, se ei vielä paahda, vaan paistaa kuin autereen läpi.
Vouti, Kubja-Kaarel, ottaa vastaan heinäväkeä, järjestäen tulijoita, määräten kullekin paikkansa ja työnsä. Hän on vanttera, keskikokoinen mies, silmät hiukan himmeät eilisestä pohmelosta, joka hitaasti alkaa haihtua viileässä aamu-ilmassa. Hän puhuu ainoastaan huutamalla, silloinkin, kun puhuteltava seisoo aivan vieressä. Hänessä on jotain alituisesti varuillaanolevaa, ikäänkuin hän pelkäisi salaista päällekarkausta, ja jotain keinotekoista ja väkinäistä oman arvon ylläpitämistä. Hän on hyvin vihattu virassaan.
Heinäväkeä saapuu joka ilman suunnalta, valtateitä pitkin, metsäpoluilta ja yli tiettömien karjamaitten. Tavallisesti lähetetään suuremmista taloista kartanon työhön mies hevosineen ja pienemmistä ainoastaan työllinen, mutta tänään on käsketty liikkeelle kaikki kynnelle kykenevä. Heinänteko on myöhästynyt, ja pitkällinen pouta uhkaa kuivaa niityn korreksi.
Kubja-Kaarelin epäluuloiset silmät tarkastelevat erikseen jokaista tulijaa, hän vainuaa kaikissa vastustusta, jokaisessa kuiskatussa sanassa loukkausta ja puoliksi salatussa hymyssä pilkkaa. Hän alkaa sättiä tapansa mukaan.