"Mihinkä sinä aiot tuon lapsen ripustaa, — haravanko nenään", hän tiuskaisee muutamalle naiselle, joka saapuu rintalasta kantaen.
"Mihinkä minä sen sitten jätän, — kotona ei ole elävää sielua."
Vaimo sanoo sen tyynellä äreydellä, jotakin vastatakseen, samalla tuntien, ettei puolustuksesta ole mitään apua.
"Kas siinä sitä on työväkeä!" ilkkuu vouti kahdelle heiveröiselle, alaikäiselle pojalle, joista toinen kantaa viikatetta, toinen haravaa. "Milloinkahan nuokin on viimeksi ruokaa maistaneet, — viimekö vuonna?"
Hän kiukustuu yhä enemmän työväkeä katsellessaan.
"Loonan vanha vaari, — toinen jalka haudassa… Mitä minä teen tämmöisellä väellä!"
Heinäväen joukossa on todella paljon heikkovoimaisia, vanhoja ukkoja, joitten asunto jo olisi uunin pankolla, vaan joitten työpäivä ei vielä ole päättynyt, nuoria poikia, vääristynein, keskikasvuisin jäsenin, kitukasvuisiksi jääneitä varhaisesta työstä, vaimoja siunatussa tilassa, jotka ovat nääntyä kahdenkertaisen taakkansa alle. Useimmat ovat kuin aiotut suurimittaisiksi, pitkärakenteisiksi, vaan sitten kuin pysähtyneet kehityksessään tai varhain köyristyneet, kaikissa näkyy liiallisen työn ja huonon ravinnon jälkiä. Heissä on ainaista väsymystä, joka ei koskaan ennätä haihtua, ei edes siinä lyhyessä ajassa, jonka he ehtivät unekseen varastaa, iltahämystä päivänkoittoon asti. Kaikissa liikkeissä on haluttomuutta ja velttoutta, kuten ihmisillä, jotka eivät tiedä työnsä tarkoitusta. Aateliskartanon väkeä, jonka jo kymmenen askeleen päästä eroittaa kruunun kartanon talonpojista.
Muuan nuori poika ajaa hyryttelee hiljakseen heinäreessä veräjän kohdalla. Yhtäkkiä sen aisa tarttuu veräjän pieleen, kuuluu rasahdus kuin murskautuvasta puusta, hevonen hypähtää kohoksi ja riuhtailee valjaissaan.
Vouti kiiruhtaa paikalle punoittavin kasvoin.
"Kolmekymmentä tänä iltana tallissa", hän huutaa vähän sammaltaen. "Ja isällesi lauantaina sama verta. Käskeekö teitä lähettämään heikkoja rekiä heinäkiireeseen."