Joku naisista alkaa voivotella huikealla äänellä.
"Joko ne sitä poikaa taas kurittavat, — eivät ole vielä parantuneet entisetkään haavat, niin jo taas… Niin paroonin poika kuin onkin…"
"Antaa heidän vaan lyödä omaa vertaan", lohduttaa joku. "Ja rupeisipa tässä paroonin poikia säästelemään, kyllä sitten saisi eroittaa ensimäisen lapsen joka talossa…"
"Missä on Karulan Aadu?" jyrähyttää vouti, nousten varpailleen ja pälyillen yli väkijoukon.
Heinäväessä syntyy supinaa. Toiset ovat kuin peloissaan, toiset katselevat vahingoniloisina.
"Ehkä on sairas", joku arvelee.
"Se lähti omalle niitylleen", toinen huutaa, samalla piiloutuen muitten taakse.
Kaikkia typerryttää Aadun rohkeus, he vapisevat hänen puolestaan ja ihailevat häntä sydämessään. Ja heistä on hauskaa singahuttaa se tieto voudille, se on kuin lyönti vasten naamaa.
Vouti hämmästyy ensin puhumattomaksi.
"No, sepä saadaan nähdä", hän sanoo viinankäheällä äänellä. "Herran niitty on niitettävä, ja tämä, — äläppäs muuta, vai omalle niitylleen…"