Heinäväki alkaa olla koossa, muutamat miehistä hiovat viikatetta, toiset koettelevat haravan piitä, toiset auttavat voutia kuuden kyynärän pituisella mittapuulla niittyä palstoittamaan. Kukaan ei ryhdy itsestään työhön, jokainen koettaa laiskotella niin kauan kuin mahdollista.
"Tulee kuuma päivä", sanoo muuan miehistä, aurinkoa tarkastaen.
Aurinko paistaa täydeltä terältä, vaikka matalalta vielä. Ilma alkaa sakoutua. Useat naiset riisuuntuvat paitasilleen, sitaisten karkean paitansa vyötäisiltä kiinni.
Haukoitellen, kismitellen ja jäseniään oikoen he lähtevät kukin palstalleen voudin annettua merkin, miehet edellä viikatteineen, joista auringon säteet kimmoavat, naiset haravoineen jäljessä.
Mutta kun he pääsevät käsiksi kukkaismereen, joka uloittuu heille polviin saakka, niin he kuin uppoavat siihen, se huumaa heitä. He heiluttavat viikatetta vihaisella kiireellä, tahtoen kuin lakaista edeltään kukkaislaineet, raivata itselleen tietä tämän vihreyden halki. Heidät valtaa hävityksen into, he nauttivat nähdessään räikeän kirjavan kukoistuksen taittuneena ja jalkoihin tallattuna.
Aurinko alkaa paistaa pistävästi, sen säteet sattuvat ruumiiseen kuin neulat. Varsinkin niskaan sattuvat sen säteet, kumarrettuun, nöyrään niskaan, se kokoo säteensä paljaaseen, suojattomaan paikkaan tukanrajan ja paidankauluksen välillä, polttaen siihen punaisen täplän. Ilma alkaa kuumoittaa, kuin olisi katto liekeissä.
Joku rupeaa niityn toisessa päässä pahuuttaan ensin viheltämään, sitten laulamaan pilkkalaulua saksoista.
Se on oikea orjan laulu, katkera leikillisyydessään ja pistävä pilkassaan. Orja panee saksoille virat, — herrat panee kyntämään, vanhat rouvat valjastaa rattaitten eteen, nuoret neidit riihtä puimaan. Se on työmiehen laulu tulevaisuudesta, mielikuva uudesta mailmasta, jossa hän on oleva herrana. Siellä ei armoa anneta, jokainen saa ansionsa mukaan. Hän panee entisen herransa itseänsäkin alemmaksi, työjuhtansa sijalle, kyntämään ikeen alla. Ja rouvat, ne hän valjastaa ajohevosiksi, aivan niinkuin ennen annettiin talonpoikien juosta rattaitten vieressä, siksi että maahan sortui. Nuoret valkohipiäiset neidit, joitten hän on nähnyt vilahtavan ohitseen kuin ilmestyksien, joitten nelivaljakoitten tullessa hän on maantienojaan väistynyt, — niille raskain työ, mitä talonpoika tietää, riihen puiminen. Se olisi vasta näky, kun riihen musta tahma tarttuisi saippuasta ja hajuvedestä tuoksuaviin kasvoihin ja kun hennot jäsenet vääntyisivät riihivarstojen vinkuessa.
Vouti on kiertänyt yläniityn ja lähenee alaniittyä. Äkkiä vingahtaa hänen piiskansa, sattuen muutaman keskikasvuisen työläispojan selkään.
"Mitä sinä siinä kuhnustelet, laiskuri".