Se menee heihin kuin sähkö. Siinä soitossa on unohdusta, ja sanat ovat niin typeriä, niin yksinkertaisia, että he tuntevat itsensä kuin lapsiksi jälleen. Ilon tarve on heissä niin huutava, että he ottavat lohdutusta vastaan mistä saavat, vaan päästäkseen hetkeksi irti arkiajatuksistaan. He tahtoisivat viskata pois viikatteet ja haravat ja yhtyä suureksi tanssivaksi, laulavaksi piiriksi kedolle. Ja he ponnistavat viimeiset voimansa, silmä yhä kiintyneenä niityn reunaan, missä palsta päättyy.
KUBJA-PÄRTIN KUOLEMA.
Kubja-Pärt, Vaidan vouti, alkoi tehdä kuolemaa.
Ihan omassa vuoteessaan, olkikuvolla, lammasnahkain alla. Eikä mihinkään erityiseen tautiinkaan, ihan tavalliseen vilustumiseen vaan. Krouvista tultua oli ratsuineen lumipyryssä tieltä eksynyt ja syvään kinokseen joutunut, siinä kahlatessa oli hevonen alta pois livahtanut ja jättänyt voudin istumaan lumikinoksen harjalle kuin satulaan. Seuraavana päivänä hänet oli löydetty kangistuneena kuin jääpuikko. Nyt oli häntä kylliksi sulateltu ja henkeään alkoi heittää.
Eipä voinut monikaan vouti kehua omassa vuoteessaan lopputilit tehneensä. Usein löydettiin heidät milloin mistäkin pää verissä — tiheistä pähkinäpensaikoista tai suon keskeltä, — tai vaivaisiksi piestyinä riihen takaa. Tekijää vaan ei koskaan tiedetty, kyläkunta vaikeni yhtenä miehenä, kuulusteltaessa kaikki vannoivat viattomuutensa. Mene, ota kiinni!
Mutta toisinaan kasvoi viha voutia kohtaan niin kipeäksi, ettei sitä salamurhakaan parantanut, sen täytyi puhjeta kuin paiseen kaikkien nähtäväksi. Kirkasna Jumalan päivänä, pelloilla elonkorjuussa, niityillä heinänteossa, hyökättiin miesvoimalla voudin kimppuun, rusikoittiin hänet kuoliaaksi, lyötiin ja potkittiin vielä hänen vaiettuaankin, ja mentiin itse ilmiannolle. Eikä siitä julkisen koston makeudesta voinut peloittaa kolme sunnuntaita peräkkäin kaakinpuussa eikä elinaikainen karkoitus kylmälle maalle — Siperiaan.
Mutta Kubja-Pärt oli onnellisesti joka satimen sivuuttanut. Oikean kainalon alla kuumotti hänellä vieläkin toisinaan arpi, jonka puukko pimeänä syysyönä oli puhkaissut. Pahojen ilmojen edellä se alkoi punoittaa ja hiljalleen pakoitella. Monta kertaa hän oli ollut käsirysyssä, pilkkopimeinä öinä, jolloin vastustajan kasvoja ei voinut eroittaa, ainoastaan tunnustella häntä rinnuksista ja käsivarren lihaksista.
Kubja-Pärt muisteli aikansa kuluksi kuolemaa odotellessaan kaikkia näitä kertoja, mutta ne eivät tuottaneet hänelle niin sekoittamatonta iloa kuin ennen. Kaikki alkoi tuntua niin turhalta, kun hän nyt kuitenkin oli sattunut satimeen, vaikkei työorjien virittämään.
Vuoteessaan maaten hän katseli väsynein silmin vaimoaan Madlia, — lapsia heillä ei ollut. Oliko Madli kertaakaan käynyt tyynyä pöyhöttämässä tai vuodetta kohentamassa? Vettäkin lennätti korvattomassa kupissa, haaleata, lämminnyttä vettä, joka ei janoa sammuttanut. Jos hän ypöyksin tuvassa olisi, niin tuo musta, nokinen kivi takan kulmassa tekisi juuri yhtä paljon hänen hyväkseen kuin Madli.
"Madli, kuulehan", hän sanoi, "iloitsetko, kun kuolen?"