Hän nousee vaivaloisesti ja tarttuu haravaansa, vetäen huivin reunan silmilleen.
Aurinko nousee yhä korkeammalle, paahtaen täydeltä terältä. Ei tunnu saaren hieno tuulenhenkikään, joka muuten pitää ilman viileänä kuin alati tuuloitetussa huoneessa, jonka ikkunat ovat selkiselällään joka puolelle. On kuin kaikki ilmareiät olisivat tukossa. Niittäjien kasvot punoittavat tulipunaisina, ja hiki valuu virtana, niin että paita tarttuu likomärkänä ihoon kiinni. Missä voudin silmä välttää, heittäytyy joku aina heinikkoon tai ojan suojaan pitkäkseen. Koko ruumis on niin raukea, että uni yllättää heti, kun tuntee maan allaan.
Toiset niittävät edelleen. Korvissa suhisee, silmissä mustenee, ei näe taivasta eikä metsää, ainoastaan jotain vihreätä tuoksuavaa, joka häilyy ja häilyy… Ja uhallakin pitää tunkeutua siihen vihreään… Vaikka oikeastaan haluaisi heittäytyä siihen, niinkuin nuo toiset, antaa kukkasten ja korsien karista päälleen…
Vaan yhtäkkiä tuntuu seljässä kuin olisi veitsellä vetäisty, ja silmät selkiävät tuokiossa. Käsi alkaa taas heiluttaa viikatetta, joka sortaa heinää maahan, silmä kääntyy kaukaiseen pisteeseen, johon palsta päättyy, sinne asti on ehtooksi ennätettävä…
Ensin tuntuu sitä ajatellessa hyvältä, pääsee työssään johonkin määrään saakka, on saanut jotakin aikaan. Mutta sitten toisena hetkenä alkaa kaikki turhalta tuntua, ei tiedä, miksi tässä työtä tekee, kenen hyväksi… Toista olisi omaa niittyään niittää…
Niinä harvoina hetkinä, jolloin jaksaa selvästi ajatella, ovat ajatukset niin raskaita, ettei niistä iloa ole. Herää huolia vuodentulosta ja talvitöistä, ja varsinkin syksymaksut kartanolle kiertelevät päässä, kymmenykset kaikesta elosta ja karjasta. Omat niittypalstat ne myös kuvastelevat mielessä, huonot, mätästä kasvavat niityt, jotka turhaan niittäjää odottavat. Paras heinäpouta menee hukkaan tällä tavoin.
Ei voi jaloin astua eikä silmin nähdä maata, joka ei olisi herran omaa… Kaiken, mikä vaan vähänkin parempaa oli, sen oli herra vienyt, tiheimmät metsäpalstat, lihavimmat peltomaat, vetisimmät niityt… Se mikä jäljelle jäi — sekin oli herran omaa, — he olivat vieraita omalla alueellaan, siedettyjä vuokralaisia, ei muuta. Ja työ oli sentähden niin raskasta, ettei sitä saanut itselleen tehdä.
Voudin piiska vinkuu yhtämittaa, mutta se on tänään kuin vettä hanhen höyhenille. Puolenpäivän jälkeen on kuumuus kovimmillaan, helle raukaisee ihmiset tylsiksi, niin ettei edes ruumiskaan kipua tunne. Veri tunkeutuu päähän, tukehuttaa kaikki ajatukset, ainoastaan kädet liikkuvat koneellisesti. Vouti kiroilee ja uhkailee suotta, mikään ei tepsi, ihmiset tuijottavat häneen, niinkuin eivät käsittäisi. Kubja-Kaarel puree hammasta, hän on kadottaa kaiken arvonsa tällä tavoin.
"Säkkipilli tänne", hän huutaa vihdoin.
Hetken kuluttua alkaa säkkipillin ääni kuulua yli niityn. Sen hylkeenkalvosta tehty säkki pusertaa esiin kirkuvia, kummallisia säveliä, jotka puristautuvat ilmoille kapeasta, huiluntapaisesta torvesta. Vanha saarenmaalainen häälaulu alkaa keinua notkuvassa tahdissa, ikäänkuin näkisi poikien polvien taipuvan ja tyttöjen niijailevan. Kaikki tuntevat sen sanat, ne ovat lapsellisen hullunkurisia, tanssivista hiiristä, karkeloivista kissoista, joille vanha karhu rummuttaa.