"Kuule, tuohan vitsat!"
"Itsellesikö niitä haluat? Kyllä silloin minusta auttajan saat."
"Älä mutise, vaimo, — tee niinkuin sanoin. Siitä nuoresta koivikosta myllyn takaa. Ja sido ne valmiiksi, muistatko."
"Voinhan ne tuodakin. Kyllä kai nyt koivut joutavat kasvamaan rauhassa sinun kuoltuasi."
Hetken kuluttua toi vaimo raipat. Pitkät, sujuvat, läjähtävät koivuvitsat, jollaisia Vaidassa käytettiin ruoskapäivinä, keskiviikkoisin ja lauantaisin.
Kubja-Pärt pani ne vierelleen vuoteellensa.
"Katso nyt tarkkaan, Madli", hän sanoi. "Tässä ovat nyt kaikki minun syntini. Minä panen ne nyt tähän rinnalleni. Ja nyt sinä luulet minun menevän raipat rinnalla suoraan helvettiin, Madli."
Hän rupesi sormittelemaan vitsoja ja kertoi niistä Madlille.
"On näillä tuomiota pidetty —, vanhoja ovat tuttuja. On lyöty selkiä, jotka ennestään olivat raippojen ratkomia, kun löit, aukenivat vanhatkin arvet. Eipä sellainen mies useinkaan ääntä päästänyt, itse vaatteensa riisui ja tallin penkille heittäytyi, — anna mennä! Ja se oli kuin veristä kirjoitusta siihen vanhaan selkään, — ei siihen muita asiakirjoja tarvittu, selkä paperiksi; raipat kyniksi ja veri musteeksi, — valmis!"
"Mutta oli niitä toisenkinlaisia, valkeita kuin koivuntuohi, jotka värähtelivät jo ennen raipan sattumista, — pieniä, hentoja tyttöjä, jotka uikuttivat ja kuikuttivat ja polvia syleilivät. Ja monta kertaa täytyi niiltä väkisin kiskoa vaatteet säpäleiksi niskasta polviin saakka."