"On niillä lyöty monenlaisia selkiä, on sellaisia, joissa ei vielä raipan puumerkkiä ollut. Ja kun sellaiseen ensi kertaa raippa sattuu, niin hypähtää mies kohoksi kuin kaksivuotias orhi, joka ensi kertaa ruoskaa maistaa. Mutta aikansa riehuttuaan talttuu ja seuraavalla kerralla jo iskee yhteen hampaansa eikä hievahdakaan."
"Jos sinä sentään nostaisit ne pois, Madli, — alkavat painaa niin raskaasti", hän sanoo yhtäkkiä, käännellen päätään tyynyllä.
"Anna nyt olla vaan, — painakoot nyt hiukkasen sinuakin."
Mies ja vaimo katselivat hetken aikaa toisiaan, mies veti suunsa kuin irvistykseen. Häntä alkoi huvittaa vaimon varmuus hänen kadotuksestaan.
Yhtäkkiä, ennenkuin vaimo ennätti estämään, ehti hän siepata päänsä kohdalta seinältä päreen ja sytyttää sillä vitsat rinnallaan palamaan.
Ne eivät ruvenneet hevillä syttymään, oksien päät ottivat tulta ja hiiltyivät, työnsivät mustaa, paksua savua, ilmiliekkiin leimahtamatta.
Kubja-Pärt nieli kitkerää savua.
"Näetkö nyt, Madli", hän sanoi, "tuossa nyt palavat minun syntini.
Minä panen raipat juuri sydämeni kohdalle. Uhrisavua niistä nousee,
Jumalalle otollista suitsutusta."
Hän alkoi lukea katkonaisesti Isä meidän, puoleksi tukahtuneella äänellä.
"Sinä luulit minun menevän kadotukseen, mutta minä menenkin suoraa päätä taivaaseen", hän kuiskasi vahingoniloisena.