"Rouva tulee vasta viikon päästä, eipä tuo pitäjälle asti kuulle."
"Kantelevat toiset…"
"Eikö mitä, — viedään lastenkamariin. Tiiu, kuulehan, saat tämän hopeasoljen."
Ingel alkaa irroittaa paidastaan pientä hopearengasta. Tyttö keikkuu hänen edessään varpaillaan ja katselee hänen sormiaan.
"Ripille kun pääset, annan silkkiä tanuksi sulle, toden totta."
"Oikeinko kirjavaa?"
"Ostan hopeapitsinkin, — mene nyt aika kyytiä."
"No, kun ottanet kaiken edesvastuun päällesi. Sano, että itse toit."
Tyttö hypähtää menemään, kiipee kuin kissa puutarhan muurin yli ja katoaa pellolle. Ingel lähtee lastenkamariin ja panee lapsen sylistään sinisellä silkillä vuorattuun kehtoon, jonka haahkanuntuva-tyynyt vajoavat joka kosketuksesta.
Entä jos lapsi ei ottaisikaan enään häneltä rintaa, jos se alkaisi hylkiä. Puristaisi suunsa myttyyn ja kääntäisi päänsä muuanne. Ehkä olisi lapsi aivan vieras hänelle.