Taikka, — ehkä se on kuollut huonoon hoitoon ja ruokaan. Ei sitä kukaan hänelle sanoisi, vasta sitten aikojen päästä, kun herrasväen lapsi olisi vieroitettu, saisi hän mennä hakemaan pientä hautakumpua Jamman hautuumaalta.
Levottomuus kasvaa hänessä. Hän on ainoastaan yhden kerran näin kipeästi jotakuta odottanut — sulhastaan, joka oli mennyt asevelvollisuutta pakoon merimieheksi suureen ulkomaalaiseen laivaan. Silloin hän oli juossut Sörven hietikoilla edestakaisin, häpeän tuskassa, yksinäisenä, hyljättynä, tähystellen laivaa, joka eteni taivaan rannalla.
Tiiu raoittaa hätäisesti ovea.
"Ingel, otahan perillisesi!"
Hän sieppaa tytön sylistä mytyn, kieputtaa sitä pitkin huonetta, puristaa sitä rinnoilleen. Ensimäisenä hetkenä hänellä on kyllä siitä, että lapsi on elossa ja että hän tuntee sen pienen ruumiin sylissään.
Mutta heti senjälkeen hänessä herää epäilys ja vaistomainen epäluulo niitä vieraita kohtaan, jotka lasta ovat hoitaneet, arvosteluhalu, joka mielellään löytäisi vikoja.
Hän hämmästyy lapsen keveyttä, hän saattaa nostaa sen päänsä tasalle, se ei paina mitään hänen käsivarsillaan. Hän kiikuttaa sitä edestakaisin, ikäänkuin punniten sitä.
Kuinka kepeäksi se on käynyt, — painaako kahtakymmentäkään naulaa…
Niin on kuin höyhentukko…
Nyt hän alkaa etsimällä etsiä puutteita, valittaen ja puoliksi itkien. Hän alkaa irroitella vaatteita lapsen ympäriltä, jokaista tarkastaen ja arvostellen.