Kuski vetää povitaskustaan kirjekuoren, jossa näkyy viisi sinettiä.
"Minulla ei olisi aikaa nyt mennä, — sentähden, näetkös."
"Menethän sinä muutenkin kaupunkiin, eihän tämä mitään paina", hän yhä mielittelee.
Hän kiertää ja kaartaa Mihkeliä, aivankuin tyttöä, jonka aikoo voittaa itselleen. Pieninä ja viekoittelevina kiiltävät hänen silmänsä paksujen kulmien alta. Noin hän varmaan katsoo tyttöihin, tahtoessaan saada niitä pauloihinsa. Juuri tyttösankari hänessä kaikkein eninten pistää esiin tällä hetkellä, voittamaton, jota ei kukaan jaksa vastustaa eikä kiinnittää.
"Anna tänne, — joudanhan minä tuon viedäkin."
Mihkel ojentaa kaikessa viattomuudessa kätensä ottaakseen kirjeen ja rahat. Hetken aikaa hän vielä epäilee: miksi toinen niin tyrkyttää hänelle kirjettä, ottaisihan hän sen vähemmilläkin mielittelemisillä. Mutta pieni, pyöreä hopearaha jouduttaa hänen päätöstään, omituisen mielihyvän tunne solahtaa läpi ruumiin, kun raha siirtyy hänen käteensä, se on hiukan kylmä, tuntuu kourassa kuin vesipisara. Melkein uusi se on, kiiltää ja kimaltaa pimeässäkin.
"Onnea sitten matkalle", huutaa kuski hänen jälkeensä.
Mihkel istuu taas poikittain kuormallaan. Miksi kuski mahtoi nauraa, näehän, hohottaa tuossa ovessa niin että kiertelee. Kertoo jotain krouvin isännälle ja taas hohottaa. Ja miksi se niin monta kertaa huusi: onnea matkalle!
Äskeinen vastenmielisyys kuskia kohtaan nousee taas hänessä. Aika velikulta! Hätäleipää tekemään käski, — niinkuin ei olisi itse sitä tuon korkuisena kyllikseen syönyt. Mutta odotappas, muutaman vuoden kun on saksojen pöydässä istunut, ei enään kelpaakaan leipä eikä suolakala. Aletaan jo nauraa talonpojille, kun ne peltojensa tähden huolehtivat.
Häntä kuohuttaa kuskin väliäpitämättömyys ja rauhallisuus, täydellinen huolettomuus säästä ja ilmasta, poudasta ja pakkasesta. Hänen maamiesvaistonsa kohoaa tätä herrasmaisuutta vastaan, hänen oma sisällinen vavistuksensa, jolla hän seuraa lämmön, tuulen ja pilvien vaihteita, kalvaa häntä kahta kovemmin. Mokomakin irtolainen…