Kaikesta huolimatta hänessä sentään alkaa kehittyä pieni mielihyvän tunne. Ei hän tiedä, viinaryyppykö se lie, joka niin suloisesti suonissa kiertelee, vai sekö tieto pienestä hopearahasta takin taskussa. Mitä kaikkea sillä rahalla saisi ostaa… Ensiksikin viidellä kopekalla kampeloita, niitä Vapahtajan kiroomia kaloja, jotka saarelaisen suussa sentään sulivat. Sillä rahalla saisi jo suuren joukon, eukko voisi panna niitä suolaankin, latoa niitä saaviin kuin ruskeita lehtiä päälletysten.
Tupakkaa hän myös ostaisi ja viinaa taas kotimatkalla, menisi krouviin, viskaisi rahan pöydälle ja sanoisi: "Kahdella kopekalla viinaa, maksakoon mitä maksaa!" Jos Vaidan kuski vielä sattuisi siellä olemaan, antaisi sillekin…
Hän joutuu hienoon hiprakkaan, mitä lähemmäksi kaupunkia saapuu, hänen työn väsyttämässä ja elinaikaisen nälän laihduttamassa ruumiissaan ei ole vastustusvoimaa, yksi lasi vettä väkevämpää riittää panemaan hänet iloiselle päälle.
Kaupungin kujaa ajaessaan hän jo pistää pieneksi lauluksikin, hän on avomielisellä, koko mailmaa syleilevällä tuulella, ystävällisillä, vähän juopuneilla silmillä hän katselee kaikkia vastaantulijoita. Yhtäkkiä hän alkaa pitää kuskin hänelle antamaa tointa kunnia-asiana, luottamustoimena, jota ei jokaiselle uskottaisikaan. Varmaan oli kuullut ennen, kuinka kelvollinen mies se on se Toru Mihkel, ei varasta, ei valehtele, ei toisen tavaraa himoo… Joku oli varmaan hänestä sanonut: katsoppas sitä Toru Mihkeliä, se sitä on miestä… Toisenlainen mies voisi hävittää kirjeen, maantielle pudottaisi, ottaisi näin taskustaan, ja äläppäs, jo livahtaisi tielle, — sinne jäisi, — löytäisi jokin mustalaisakka tai sen semmoinen.
Taikka kyllä sen joku toinen avaisikin, jos siksi tulisi. Syhyttää hänenkin sormiaan, kun sitä katselee, tahtoisi nähdä sitä kirjoitusta, vaikka ei ymmärtäisikään siitä muuta kuin mustan valkealla. Mutta nuo viisi punaista laikkaa, ne särkyisivät avatessa. Sanotaan linnaan niitten rikkomisesta joutuvan. Itse Vaidan parooniherra ne siihen on painanut omalla kädellään, ja näkyy niissä Vaidan vaakunakin, sama, mikä sinne kartanon päätyyn on kaiverrettu kalkkikivestä, karhu kruunua kantamassa.
Hän ei annakkaan kirjettä palvelijalle, vaan vaatii itse tuomarin tulemaan. Pyyhkäisee vielä kätensäkin takin helmaan, ennenkuin kirjeeseen tarttuu, ja sitten noin kahdella hyppysellä hyvin hienosti yhdestä kulmasta pitelee ja puhaltaa pölyhiukkaset kotelolta pois.
"Armolliset tuomariherrat, tässä olisi se Vaidan paroonin kirje."
Hän vielä kumartaakin syvään, melkein maahan saakka. Ehkä antaa tuomari juomarahaa, kuka tietää, kouraisee taskustaan pari vaskikolikkoa tai vaikkapa puolenkin ja pistää pivoon. "He, juoppas minun terveydekseni siellä Kaarman krouvissa!"
Mihkeliä hykäyttää sisäisestä naurusta kaikkea sitä miettiessään. Hän alkaa ottaa takaisin kaiken, mitä pahaa on ajatellut Vaidan kuskista, se oli sentään rehti ja pulska mies, vaikka juoksikin tyttöjen jäljissä ja oli aika suupaltti. Ja mitäpä se talonpojan huolista tietää, se ruokkoo vaan päivät pitkään hevosiaan, sukii niitä ja pesee ja väliin ajelee kuusivaljakolla pitkin pitäjiä, niin että takin napit välkkyy. Mitä se sellainen tietäisi. Mutta muistipa kuitenkin köyhää raukkaa, viisitoista kopekkaa antoi…
Halkokuorman määräpaikkaan vietyään hän siistii itseään muutaman majatalon pihalla, noukkii heinänkorsia takistaan ja housuistaan. Pää kenossa hän kysyy jokaiselta vastaantulijalta, missä tuomari asuu, kovalla äänellä, että se kuuluu yli kadun. Kirje hänellä on kädessä, sinettipuoli näkyvissä.