Hän lähti juoksujalkaa kotia päin. Kukkasydän tykytti yhdessä hänen omansa kanssa, siitä pulppusi kuin elinnestettä hänen suoniinsa. Pieni, ylitse vuotava kukkasydän, joka oli auennut onnensa kyllyydestä.
Rouva Hallik istui portailla paikaten Georgevitshin takkia. Georgevitshin tullessa hän purasi hampaillaan langan poikki, — se ei ollut kaunista ja hermostutti Georgevitshiä — mutta hän piti rouva Hallikin silmistä, ne näyttivät aina tietävän enemmän, kuin mitä suu ilmaisi.
Georgevitshin käsi kohosi temmatakseen kukan pois, mutta koukistui puolitiessä ja tarttui hapuillen männyn runkoon. Mikä hullu halu hänet valtasi näyttää rouva Hallikille kukka? Niitä ei kasvanut koko kylässä muuta kuin yhden huvilan ympärillä.
Rouva Hallikin silmät kohosivat, kohdistuivat kukkaan, niihin ilmestyi jokin ajatus, mutta Georgevitsh ei saanut luetuksi, oliko se hyväksymistä vaiko pahaa mieltä. "Nyt hän tietää sen, — kaikki hän tietää", hän ajatteli, ja ylpeä, iloinen tunne täytti hänet.
Yhtäkkiä tuntui maan alle vajottavan.
Hallik oli tullut huoneestaan ja seisahtunut ovelle, kädet housuntaskuissa.
"Soo, — soo, — nykyaikana kannetaan sydän ulkopuolella takkia. Siellä taitaa muuten olla monta sydäntä varastossa, mistä tämäkin on kotoisin."
Miili rouva nousi nopeasti, suupielet värähtivät heikosti.
"Mennään päivälliselle", hän sanoi.
Georgevitsh seurasi saliin kuin uitettu koira, nolona, katkeroituneena.
Sormet hieroivat rikki pientä, vaaleanpunaista sydäntä.