5.
Kesähuvilansa takana hakkasi Juhan Hallik puita. Puusyltä pilkotessaan hän oli jättänyt muutamia oksaisia, paksuja koivupölkkyjä jäljelle ja otteli nyt hiki otsalla niitten kanssa. Pölkyt olivat vettyneitä ja panivat kovan kovaa vastaan, ennemmin pirstoutuivat, kuin tasaisesti haloiksi halkesivat. Hallik veisti kiiloja ja heilutti raskasta puunuijaa, — hän ei aikonut hellittää.
Hänen kesäasuntonsa oli lähellä meren rantaa, tiheimmässä asuntoryteikössä, toiset huvilat ympäröivät sitä neljältä puolen. Se oli talven kuluessa rakennettu, hirret ja katto vielä valkoisen tuoreita, puutarhasta ja pihasta ei ollut vielä alkuakaan, ainoastaan sahajauhojen sekaista hiekkaa rakennuksen ympärillä. Ei ollut edes aitausta, joka olisi sen muista eroittanut. Se oli alituisena harmin aiheena Hallikille ja uhkasi pilata hänen kesänsä. Hän koitti puolustautua sitä vastaan panssaroimalla itsensä täydellisellä välinpitämättömyydellä ja ottamalla mahdollisimman suuria vapauksia. Oli ilta, ja ranta veti kaikki huvila-asukkaat verannoiltaan ja puutarhoistaan kävelylle. Hallik ei ollut kävelijöitä näkevinäänkään, vaikka tie kulki aivan hänen huvilansa vieritse, — kun hienot helmat kahisivat hiekassa, otti hän vielä huolettomamman asennon, ja paljaat jalat uppoutuivat lujasti hiekkaan.
Suurin pölkky oli vielä jäljellä. Hallik otti vauhtia, kirves kohosi, — uppoutui tuskin tuuman vertaa, — kuin kiveä. Puusta pusertui keltaista vettä, ja se vingahti kuin valittaen, — mutta ei rakoakaan syntynyt. Hallik koitteli paitaansa, — likomärkä.
"Miili", hän huusi yhtäkkiä vaimolleen, irroittaen kirvestä, — "voit viedä ruuan pois."
Miili rouva vastasi avonaisesta ikkunasta vastahakoisesti ja nukkuvien lasten tähden hiljaa:
"Eihän Georgevitsh ole vielä tullut."
"Juuri sentähden, — hänen pitää oppia täsmällisyyttä."
"Kellohan on vasta puolikymmenen", huomautti vaimo hiljaisella itsepäisyydellä.
"Hyvä, — anna olla sitten vielä puolen tuntia."