Hallik piilotti kirveen pinon väliin, pesi kätensä sadevesikorvossa ja tuli muutettuaan vaatteita istumaan verannalle. Hän oli pahalla tuulella ja vaitelias.
Miili tuli hiljaa salista, sulkien äänettömästi oven.
"Onko hän taas rouva Detlefin luona?"
"Tietysti, missä sitten muualla", murahti Hallik.
He vaikenivat molemmat kumpikin seuraten omia ajatuksiaan, joita eivät lausuneet ääneen. He tunsivat ajatustensa koskevan samaa asiaa, vaikka menevän vastakkaisiin suuntiin, mutta kumpikaan ei halunnut aloittaa kiistaa, vaan piti ajatuksensa salassa. Tämä vakoileva, epäilevä äänettömyys oli painostavaa, siinä oli jotain vihamielistä.
Männyn rungot talon edustalla mustenivat sitä myöten, kuin taivas niitten takana punertui. Ilta oli kylmä, töyrän alla loiskivat näkymättömät, väsyneet laineet. Ikävä, pitkäveteinen odotus värisi ilmassa.
Vihdoin Hallik nousi raskaasti ja päättävästi.
"Nyt minä suljen oven", hän sanoi.
"Älä tee sitä", kuiskasi vaimo hätääntyneenä.
Mutta mies oli jo kiertänyt avainta lukossa ja pistänyt sen taskuunsa.
Vaimon silmät seurasivat hänen liikkeitään.