"Sinä et tunne sitä naista", sanoi Hallik pysähtyen, ja silmät teräksenä.
"Minä panen maata", sanoi vaimo vältellen.
Hallik istui verannan penkillä, katsellen pieniä tulia, jotka toinen toisensa jäljestä syttyivät metsän pimennossa. Hän oli kiihoittunut ja äkeissään eikä vähinten itselleen. Pihakoiran virka, johon hän oli rupeutunut, suututti, — kolme iltaa perätysten hän jo kulki ympäri taloa ja lukitsi ovia ja ikkunoita. Harmi kohosi ja kohosi, nousi kuin rinnassa pala, — kurkkuun saakka, siitä hän sen nieli, — moniin vuosiin se ei ollut enään sen pitemmälle päässyt.
Makuuhuoneessa sammui kynttilä, hän tiesi, että Miili odotti häntä eikä voisi nukkua, ennenkuin hän tulisi, ja että tämäniltainen erimielisyys päättyisi niinkuin ennenkin sulaan sovintoon. Hän meni niinkin pitkälle jalomielisyydessä, että päätti ottaa ensi askeleen. Miili oli turhan hienotunteinen ihmisten suhteen, ikäänkuin kääri hameensa tiukalle ohikulkiessa, ettei kehenkään hankautuisi, mutta sepä ei kerran kelvannut tässä yhteisessä survinmyllyssä, jota mailmaksi nimitetään. Miili olisi sallinut jokaisen elää oman päänsä mukaan, — eikö se ollut oikeastaan kylmyyttä ja itsekkäisyyttä, vaikka sitä saattoi nimittää suvaitsevaisuudeksikin, — mitä se minuun koskee, rakastakoot ja rikkokoot! Hallik alkoi ajatella, että Miili oli monimutkainen olento.
Rouva Detlef! Siinä naisessa oli jotain, joka kiihoitti tutkimaan, kuinka pitkälle hän voi antaumisessa mennä, — hän voi antaa ainoastaan hymyn, mutta voi antaa enemmänkin. Hämärästi muistui hänelle mieleen juttu eräästä nuoresta kotiopettajasta, ylioppilaasta, jonka Detlef oli palkannut täysihoitolaisiaan varten ja sitten kesken vuotta eroittanut, kuten sanottiin, rouvansa tähden. Georgevitsh, — tulenarassa ijässä, — kipinä vihertävistä silmistä, ja poika on ilmitulessa. — Ah, — semmoiset naiset eivät koskaan mene liian pitkälle, he osaavat leikkiä tulella, polttamatta itseään, — he rakastavat epävarmuutta, mutta kavahtavat takaisin ratkaisevasta askeleesta.
Hallik katsoi kelloa, — se oli puoli kaksitoista. Kellariluukun katto kumisi askelista, — ruutu helähti, niinkuin olisi joku sokeasti ikkunaa töytäissyt, sitten alkoi hiekka talon ympärillä rapista. Ovenripa ponnahti, — epävarma koputus oveen.
Hallik kiersi oven auki.
Pimeästä säihkyivät häntä vastaan Georgevitshin suuret rotusilmät, joitten tuli näytti syövyttävän kasvot laihoiksi ja kellertäviksi.
"Toista iltaa en enään aio odottaa teitä, Georgevitsh", sanoi Hallik kylmällä ankaruudella, johon hänen tavallinen luontainen hyväntahtoisuutensa jähmettyi, — "voitte itse pitää huolta sisäänpääsystä."
Georgevitsh ei vastannut mitään.