"Lukee huoneessaan ja tupakoi."
Hallik painoi lippalakin päähänsä ja lähti. Joka askeleella kasvoi vastenmielisyyden tunne hänessä, — hän alkoi kulkea tasaisessa pikamarssissa, ettei äkkiä kääntyisi takaisin. Hänen täytyisi mennä sillä vauhdilla, jolla silmänräpäyksellinen suuttumus häntä ajoi, — muuten se ehtisi väljähtyä, ja hän keksisi sata estettä. Hänhän meni kuin koulutyttöä kurittamaan, — hienoa naista, kolmen lapsen äitiä. Mutta hän meni uhallakin, päättäen tehdä lopun tästä kesäisestä huvista, ja hioi mielessään muutamia kärkeviä sanoja, joitten pitäisi sattua.
Georgevitsh oli painettava kömpelöksi koulupojaksi, sädeloisto pään ympäriltä riisuttava, — oli herätettävä pikku rouvan itserakkautta, — naurettava, se olisi se ryyti, joka tekisi tämän keitoksen pikku rouvalle katkeraksi. Saada hänetkin nauramaan, — silloin hän kostaisi sen naurun Georgevitshille. Ja sanoa mahdollisimman kohteliaasti ja hyvänsävyisellä naamalla kaikkein loukkaavimpia asioita, — silloin oli toinen kuin sidottu, ei pääse paikaltaan, vaan kuuntelee kiltisti. Se oli hänen erikoistaitonsa. Pysyä tyynenä, koko ajan hallita kohtausta, ei päästää ohjaksia liukumaan toisen käsiin.
Rouva Detlef istui puutarhassa Hallikin tullessa, yllään mustan ja valkoisen kirjava, ompeluksilla koristettu pusero, — molemmat vanhemmat lapset leikkivät hänen helmoissaan. Hän nousi punastuen ja torjui molemmin käsin lapsia loitommalle, nopea epäluulo vilahti hänen kasvoillaan. Lapset alkoivat huutaa.
Hallik ryhtyi heti asiaan, hän rakasti oikoteitä.
"Tulin vähän puhumaan kanssanne, rouva Detlef", hän aloitti, nostaen kursailematta toisen puutarhatuolin itselleen, — "minulla on tänä kesänä vähän isällisiä velvollisuuksia, — Georgevitshin suhteen nimittäin."
Hän näki rouvan kohteliaasti hymyilevistä kasvoista, että selvempi puhe oli tarpeen.
"Näettekös", hän jatkoi, "Georgevitsh on pantu luokseni ehtojaan lukemaan, mutta viime aikoina ei poika enään lue, ei nuku, — ei mikään huvita häntä, ei kalastus eikä purjehdus, — aterioille hän saapuu epäsäännöllisesti, — meidän seuramme ei ole hänelle minkään arvoinen, — heti syötyään hän katoaa, saapuakseen vasta iltamyöhässä."
"Miksi te niin paljon taudin yksityismerkkejä luettelette? Sanokaa suoraan, — te luulette, että hän on rakastunut minuun."
Vihertävät kissansilmät, pehmeät ja viekkaat, katselivat Hallikia. Tämä odottamaton suoruus oli lyödä Hallikilta aseet kädestä.