Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän suuntasi oman, hyvin tähdätyn iskunsa.
"Koska en voi olettaa, että te, rouva Detlef, olisitte keskenkasvuiseen poikaan rakastunut, täytyy minun tietysti edellyttää sitä Georgevitshista."
Rouva purasi huultaan, nähtävästi satutettuna, mutta yhä ulkonaisesti tyynenä.
"Mikä antaa teille oikeuden sitä edellyttää?" hän kysyi.
"Tahtooko hän nyt kuulla imarteluja", ajatteli Hallik kahdenvaiheilla.
"Hyvä, annetaan oikein kauhalla."
"Luulen, hyvä rouva", hän sanoi ääneen, "että itsekin olette huomannut, kuinka tarpeettomia kuvastimet nykyaikana talossanne ovat. Georgevitshin silmistä voitte joka päivä nähdä, että olette pienen, siron, ranskalaisen kamarineitsyen näköinen, jota tekisi mieli oven välissä — suudella."
"Te olette hävytön", sanoi rouva Detlef nousten.
"En enemmän kuin on tarpeen."
"Minun ei pitäisi puhua sanaakaan kanssanne. Te olette tullut tänne minua loukkaamaan."
"Hyvä, — ollaan sitten vaiti, — yksi, kaksi, kolme, — nyt ei hiiren hivahdustakaan."