Hallik pani sormen huulilleen, — hänen silmänsä seurasivat rouvaa taltuttavina kuin eläinkesyttäjän. Rouva oli hyvin kiihdyksissään, pyristeli kuin lintu ansassa.
"Menkää pois", sai hän vihdoin sanotuksi. "Suokaa anteeksi, mutta menkää, pian."
"Te siis hävisitte, — puhuitte ensiksi", sanoi Hallik häiritsemättömän tyynesti. "Mitä minä nyt saan vedon palkaksi?"
"Jättäkää minut rauhaan."
"Ei ennen kuin olen tehnyt teille erään kysymyksen. Pyydän saada tietää, minkä kohtalon olette aikonut holhotilleni — aiotteko ottaa eron miehestänne ja mennä hänen kanssaan naimisiin?"
"Jumala varjelkoon, — en!"
Hän alkoi nauraa, kesken suuttumustaan, hermostuneesti. Hallik nauroi mukana.
"Tämä nauru käy Georgevitshille kalliiksi", hän ajatteli. "Hän ei anna sitä koskaan itselleen anteeksi, ja poika saa vihat."
"Te myönnätte, se on todella hullunkurista", hän jatkoi. "Pitkä poika, jonka pää tähän saakka on ollut jokseenkin hyvin järjestetty latinan kieliopin mallikaavasto, alkaa huokailla rakkaudesta, joka sakoo ja versoo hänen päässään kuin suosammal."
Rouva Detlef ei keksinyt muuta keinoa arvonsa säilyttämiseksi kuin nauraa.