"Hän kuljettelee kotiinsa kukkasydämiä, laihtuu kaksi naulaa viikossa, pörröttää tukkaansa kuin huono runoilija, — puhumattakaan paperosseista… Mitä te vielä vaaditte?"
"Minä en ole syypää siihen… Mitä te sitten tahdotte minun tekemään?"
Hallikista tuntui, kuin olisi rouvan koko olento hiuennut hienoksi langaksi, jota hän mielin määrin taisi kiertää sormensa ympärille. "Siinä juuri piilee hänen vaarallisuutensa", hän ajatteli. "Tahtoisi nähdä, keriytyisikö hän kerälle ilman solmua, vai tekisikö lopultakin tenän."
"Te kiellätte häntä vastedes täällä käymästä", hän sanoi.
"Hyvä, — minä sanon, että te ette sitä tahdo."
"Ei — se ei saa näyttää miltään rangaistukselta, — teidän itsenne tulee vetäytyä takaisin."
Rouva Detlef pureskeli levottomasti sireeninlehteä, jonka oli katkaissut pensaasta.
"Kuulkaa", hän sanoi hitaasti. "Ettekö te luule, että tällainen seurustelu voisi varjella nuorta poikaa monesta kiusauksesta."
Talonpoikainen suoruus Hallikissa kuohahti.
"Sanon teille jotain, rouva, — juuri teidänlaisenne naiset, jotka eivät mitään anna eivätkä mitään kiellä, te voitte kiihoittaa nuorta miestä niin, että hän suoraan teidän luotanne juoksee niitten luo, jotka häntä kadulla odottavat."