Viiu. Muori, kuule, jos se Ants nyt viedään sotamieheksi, — pitääkö ne sen tosiaan kaksikymmentäviisi vuotta?
Vana-kai. Ei se keisari vähemmällä hellitä.
Viiu (hiljaa). Mutta sittenhän se on jo vanha mies.
Vana-kai. Mitä…?
Viiu. Se on jo vanha mies, kun takaisin tulee, sanon minä.
Vana-kai. Vanha tietystikin, — niinkuin olisi mahla puusta juoksutettu, viskaa risukasaan! Eikä siitä enään maantyöhön ole, — ei ole miekasta auraksi, vaikka ovat samaa rautaa molemmat. Ei sen sormet enään viikatteen varteen taivu. Tyhjäntoimittajaksi oppii, — liekkö tuosta enään muuksi kuin kapakassa istujaksi. Sanovat kielensäkin unohtavan, alkavat ryssää solkata, — kakpusivai, — harasoo, — kuuluvat toiset unohtavan puhumisen tykkänään. Ilmankos ne nuoret miehet piileksivät rahkasoissa, kun syynille pitäisi. Mutta mihin saarella pakenet, — meri edessä.
Viiu. Mitähän sitten minusta tulee? Niinkuin elävän leski. On mies eikä ole.
Vana-kai. Sinusta? — kyllä sinulle aina paikka keksitään. Menet vaikka takaisin kartanon sisäneitsyeksi, — sehän sulla vielä on verissä, — ei nämä multalattiat ole sinun liepeittesi laahata.
Viiu. Älä jorua joutavia, vanha ihminen!
Vana-kai. Niinkuin minä en tietäisi, — liian hienot ovat sinun kätesi näihin alhaisiin askareihin… Kyllä sinä kaikki teet, mutta nyrpistät nenääsi ja nostelet helmojasi… Olisi edes lapsi sinulla, — hoitelisit ja hyssyttäisit sitä… Ei olisi silloin Antsia ehkä sotamieheksi tahdottukaan, — harvoin se kruunu perheellisiä… Mutta eipäs, — toista vuotta jo on naimisissa ja hoikka kuin humalan seiväs.