Viiu. Viime kuusta asti, — etkö sitä tiedä?
Vana-kai. Kuka minulle enään mitään kertoisi, — parasta olisikin olla kuuro ja mykkä kuin maa. Mutta en minä vielä sokea ole, vaikka uuninkin loukossa kykin.
Viiu. Mitä sinä…?
Vana-kai. Sanon vaan, että pimeässä ne kissan silmät näkevät.
Viiu (pysähtyy, — kuuntelee). Ui-ih, herra Jumala!
Vana-kai. Mitä sinä kiljaisit, — ihan minullakin sydän kurkkuun hypähti.
Viiu. Eikös ollut kuin reen rapinaa, — kuulkaa nyt, — jalakset hankaavat lunta, — hevosen kaviot lyövät pehmeää kinosta, — jos nyt Ants tulee… Minä en uskalla kuulla, — peitän pääni huppuun, — menen vuoteeseen, tukin korvani, — sano, että makaan, että käännyin kipeäksi, että kuolin, — mitä vaan.
Vana-kai. Älähän nyt, Viiu, — se ajoi ohitse, — kääntyi kirkolle, — kuuletko, Viiu, — älä nyt vapise, — juo vettä, — nähkääs, kun tärisee koko ihminen.
Viiu. Ui-ih, jos se nyt tulee!
Vana-kai. Ole nyt vaiti, ei sieltä ketään tule. Enpä olisi uskonut, että sinä Antsin tähden noin tuskaan tulisit.