Koko kesään ei häntä enään ole näkynyt, hänen huoneensa on alakerroksessa, johon vie erityiset portaat. Pikkutyttöä kerran tädit, iso-äidin tyttäret, huviksensa kampailivat, he jakoivat hänen hiuksensa raskaisiin palmikkoihin ja kiersivät ne ympäri päätä, kuten vanhoissa kuvissa, sitten katselivat häntä kyyneleet silmissä: nyt sinä olet ihan nuorena kuolleen tätisi näköinen! "Viedään hänet iso-äidin luo", sanoi toinen täti. "Ei, se liikuttaisi häntä liikoja", vastasi toinen. Silloin pikkutyttö käsitti, että iso-äiti mahtoi olla hyvin sairas.
Iso-äiti istuu vuoteessa ja pujottelee helmiä, kirjavia lasihelmiä ohueen metallilankaan. Mitä hän mahtaa ajatella sitä tehdessään? Ehkä murenee hänen elämänsäkin pikkuisiksi osiksi, joita hän elelee uudestaan näperrellessään tätä lastentyötä, ainoata, johon hänen sormensa vielä taipuvat.
Sinä päivänä, kun hänen hukkunutta poikaansa itkettiin, hän myöskin istui ja pujotteli helmiä, ne varisivat hänen sormiensa lomitse pieninä lasipisaroina, sill'aikaa kun toiset sydämensä tuskassa vuodattivat todellisia, raskaita kyyneleitä. Mutta hänen oveaan avatessaan he aina huuhtoivat turvonneet silmänsä kirkkaiksi ja pakoittivat huulilleen hymyn. Iso-äiti ei saisi mitään tietää.
Miksi hänessä kuitenkin herää epäluulo? Onko hänen eristettyyn huoneeseensa tunkeutunut kuitenkin tukahutettu nyyhkytys, onko hänen äidinvaistonsa aavistanut surua siinä ilmassa, joka häntä ympäröi? Joka tapauksessa hän katselee terävästi jokaista, joka astuu hänen huoneeseensa, ja eräänä päivänä hän kysyy.
"Missä on minun poikani?"
"Hän on metsästysretkellä", vastaa täti, hänen tyttärensä, joka jo aikaa sitten on oppinut mailman viisautta.
Iso-äiti tyytyy siihen, mutta epäluulo tekee hänessä hiljaa työtään kuin puuta nakertava toukka.
Tulee päivä, jolloin pikkutytön täytyy lähteä.
Mailmanviisas täti ottaa hänet puheilleen.
"Tyttöseni, kun menet iso-äidille jäähyväisiä sanomaan, niin ole iloisen näköinen."