Pikkutyttö nyykäyttää päätään, hän on ymmärtänyt.
"Älä puhu mitään isästäsi."
"En", sanoo pikkutyttö.
Täti jää miettimään.
"Mutta jos iso-äitisi kysyy, mitä sitten…? Silloin sinä vastaat varmasti ja iloisesti: hän on lähtenyt metsästysretkelle."
Pikkutyttö katsoo tätiinsä peljästyneenä, hän ei vielä käsitä valheen viisautta.
Iso-äiti istuu keltaisena ja kuivettuneena, suuressa vuoteessa, tyynyjen nojassa ja pujottelee helmiä.
Pikkutyttö on niin täynnä kuoleman ajatuksia, että iso-äitikin vaikuttaa häneen kuin kuollut, hänen kätensä vapisee tädin lujan käden puristuksessa. Hän muistaa kaikenlaisia kertomuksia iso-äidin kauneudesta, kuinka hän maantien vieressä, isänsä kartanon kohdalla, on talonpoikaistytöksi puettuna ojentanut kukkia ohimatkustatavalle keisarille. Ja hän muistaa paikan rannalla, suurien kivien kätkemän penkin, jolla iso-äidin sanotaan istuneen neljätoistavuotiaana morsiamena, jota hänen sulhasensa tuli hakemaan lumivalkoisella veneellä.
Häntä peloittaa tuo vanha nainen, jolta hän on perinyt hiuksensa, silmänsä, jonka oikullinen, rauhaton veri kiertää hänenkin suonissaan. Hän pelkää noitten keltaisten käsien kosketusta.
Iso-äiti katselee häntä.