VIIU. Minäpä panen silakat valmiiksi, — kaadan kuppiin piimää.
VANA-KAI. Ei minulla ole sitä rauhaa, että saattaisin syödä. Kuulitko jotain?
VIIU. (säikähtyen). Enhän minä kuunnellutkaan.
VANA-KAI. Istuithan taas siinä korva ikkunan tasalla.
VIIU. Muori, kuule, jos se Ants nyt viedään sotamieheksi, — pitääkö ne sen tosiaan kaksikymmentäviisi vuotta?
VANA-KAI. Ei se keisari vähemmällä hellitä.
VIIU (hiljaa). Mutta sittenhän se on jo vanha mies
VANA-KAI. Mitä…?
VIIU. Se on jo vanha mies, kun takaisin tulee, sanon minä.
VANA-KAI. Vanha tietystikin, — niinkuin olisi mahla puusta juoksutettu, viskaa risukasaan! Eikä siitä enään maantyöhön ole, — ei ole miekasta auraksi, vaikka ovat samaa rautaa molemmat. Ei sen sormet enään viikatteen varteen taivu. Tyhjäntoimittajaksi oppii, — liekkö tuosta enään muuksi kuin kapakassa istujaksi. Sanovat kielensäkin unohtavan, alkavat ryssää solkata, — kakpusivai, — karasoo, — kuuluvat toiset unohtavan puhumisen tykkänään. Ilmankos ne nuoret miehet piileksivät rahkasoissa, kun syynille pitäisi. Mutta niihin saarella pakenet, — meri edessä.