VIIU. Mitähän sitten minusta tulee? Niinkuin elävän leski. On mies eikä ole.
VANA-KAI. Sinusta? — kyllä sinulle aina paikka keksitään. Menet vaikka takaisin moision sisäneitsyeksi, — sehän sulla vielä on verissä, — ei nämä multalattiat ole sinun liepeittesi laahata.
VIIU. Älä jorua joutavia, vanha ihminen!
VANA-KAI. Niinkuin minä en tietäisi, — liian hienot ovat sinun kätesi näihin alhaisiin askareihin… Kyllä sinä kaikki teet, mutta nyrpistät nenääsi ja nostelet helmojasi… Olisi edes lapsi sinulla, — hoitelisit ja hyssyttäisi! sitä… Ei olisi silloin Antsia ehkä sotamieheksi tahdottukaan, — harvoin se kruunu perheellisiä… Mutta eipäs, — toista vuotta jo on naimisissa ja hoikka kuin humalan seiväs.
VIIU. Rupea nyt taas näykkimään!
VANA-KAI. Mihin se lapseton nainen kelpaa, — on kuin kesantopelto!
Sillä on liian paljon aikaa, — rupeaa hautomaan hullutuksia päässään.
VIIU. Pidä paikalla suusi… Asustat siellä uunin pankolla kuin lepakko ullakon nurkassa, — kaikki muka tiedät ja näet. Yhtä hyvä minä olen kuin toisetkin!
VANA-KAI. Ettäkö ehkä sentään olisit sinnepäin… Kuuletko, Viiu!
VIIU. Jätä minut rauhaan, — en ole sanonut niin halaistua sanaa sinne enkä tänne.
VANA-KAI. Tietääkö Ants siitä?