VIIU. Eikös ollut kuin reen rapinaa, — kuulkaa nyt, — jalakset hankaavat lunta, — hevosen kaviot lyövät pehmeää kinosta, — jos nyt Ants tulee… Minä en uskalla kuulla, — peitän pääni huppuun, — menen vuoteeseen, tukin korvani, — sano, että makaan, että käännyin kipeäksi, että kuolin, — mitä vaan.
VANA-KAI. Älähän nyt, Viiu, — se ajoi ohitse, — kääntyi kirkolle, — kuuletko, Viiu, — älä nyt vapise, — juo vettä, — nähkääs, kun tärisee koko ihminen.
VIIU. Ui-ih, jos se nyt tulee!
VANA-KAI. Ole nyt vaiti, ei sieltä ketään tule. Enpä olisi uskonut, että sinä Antsin tähden noin tuskaan tulisit.
VIIU. Anna minun olla, — muori!
VANA-KAI. Älä nyt, hyvä ihminen, noin hätäänny, — onhan Antsilla paroonin kirje.
VIIU (kylmästi nousten). Sinäkin uskot siihen paroonin kirjeeseen, niinkuin isä Jumala olisi sen kirjoittanut.
VANA-KAI. Kuinka sen kirjeen laita oikein oli, — jos sinä kertoisit vielä kerran.
VIIU. Johan sinä sen kerran kuulit.
VANA-KAI. Minä olen niin huonokuuloinen — murenee puheesta toinen puoli tielle. — Tapasitko itse paroonin?