VIIU. Tapasin.
VANA-KAI (varovasti tunnustellen). Oliko se yksin huoneessa?
VIIU. Oli, tai en minä varmaan muista, — odotas, — ehkä oli armollinen rouvakin siinä.
VANA-KAI. Mitä rouva siellä teki?
VIIU. Mitä armolliset rouvat tekevät? — kädet ristissä istuvat.
VANA-KAI. Älä koukuttele, — ei siellä huoneessa armollista rouvaa ollut.
VIIU. Sinähän näyt sen asian paremmin tietävän.
VANA-KAI. Ja parooni lupasi kirjoittaa sotaherralle, mitä? Etteivät ottaisi Antsia sotamieheksi? Että hänellä on vanha äiti, joka jo haudan viertä kompuroi? Että on toisia paroonin alustalaisia, — joutopoikia, maailmanmahteja, — menkööt ne! Samannäköisiä ne sitten sentään ovat ruunun sarassa, — kuin silakat, — ei muuta kuin mätä päälletysten tynnyriin. Vaikka tusinan tappaisi, ei säälittäisi, ei niitä ihmisiksi muista. Mutta kun ne omissa pukeissaan näkee, silloin vasta tietää, että niillä on maat ja mannut, vaimot ja äidit… Lupasiko se kirjoittaa sen kaiken?
VIIU (pöydän luona askarrellen). Muori, — et ole syönyt palan painamaakaan, — perunat koskematta.
VANA-KAI. Älä sekoita, — en minä nyt muusta, vaikka sulaa sianrasvaa tarjottaisi… Tietää minä tahdon, kirjoittiko parooni.