»Voisitko sinä ottaa minut sitten, — takaisin?» hän kuiskasi.
»Sehän se on, etten tiedä», sulhanen vastasi.
»Minä ottaisin sinut kyllä takaisin, mutta en tiedä, voisinko olla sama», hän lisäsi kiireesti oikaisten.
»Niin se on, — tietysti», morsian vastasi nöyrästi.
»Vaikka on niitä muitakin mennyt ja takaisin tullut», hän lisäsi, niinkuin ei olisi itse sitä sentään uskonut.
»Voi sitä toiset mennä ja tulla, mutta ei sinunlaisesi sieltä palaa», mies vastasi painolla.
»Tiedätkö sinä sitten jotain, — mitä minun pitäisi tehdä», hän kysyi tuskalla.
»En minä vielä tiedä» mies vastasi.
»Ei se minulle niin paljon arvoista ole että sinä minut takaisin otat, kuin että olet sama», tyttö sanoi, niinkuin olisi koko ajan sitä ajatellut ja nyt vasta sen sanoiksi saanut.
Tyttö katsoi mieheen, mutta kuin sumua oli välissä, ja hän haparoi miestä kädestä, edes tunteakseen hänen läsnäolonsa. Yhtäkkiä tuntui hänestä kuin olisi häneen sumun läpi katsovissa silmissä jotain välähtänyt, — keksikö mies jonkun ajatuksen? hän ajatteli. Käsi, joka tiukasti puristi hänen kättään, oli kuuma ja värähteli, ikäänkuin veri olisi siinä hyvin kiireesti ja epätasaisesti virrannut. Hän tunsi sen nytkähtelevän ja siitä näkymättömän voiman virtauksena leviävän omaan ruumiiseensa. Jotakin syntyi heitä ympäröivässä sumussa, siinä kasvoi jotakin — muodotonta, kauheata… Silmät alkoivat kysyä häneltä jotakin, ne katsoivat häneen käskevinä, — äänettöminä, ilman sanoja ne vaativat häneltä jotain… Hän koetti ymmärtää, mitä mies tahkoi, mutta sumua oli yhä edessä, hän jännitti kaikki aistimensa, ikäänkuin irtautui itsestään ja suli noihin silmiin… hän alkoi vapista… sumu silmien edessä muuttui punaiseksi. Jotain selittämätöntä yhdisti heidät tällä hetkellä, — ei rakkaus eikä viha, — vaan ajatus, joka yhtaikaa syntyi heissä molemmissa.