»Meidän hää-yömme», hän sanoi.
Tyttö sävähti, mutta ei liikahtanut. Mutta he ymmärsivät molemmat, ettei se koskaan tulisi näin juhannus-kirkkaana, tuoksuraskaana, vaan pimeänä, synkkänä se kerran laskeutuisi Siperian vankiasutuksen hirsimökkien yli.
1905.
III.
BERNHARD RIIVES.
Eräs Itämerenmaakuntain rankaisuretkikuntaan kuulunut nuori upseeri kertoi:
»Olimme kuudenkymmenen matruusin kanssa saapuneet muutamaan Vironmaan rantapitäjään. Pitäjä, josta tulimme, oli ollut kapinan kaikkein pahimpia pesäpaikkoja, melkein kaikki aatelismoisiot olivat tuhkana; olimme sentähden mekin puolestamme käyttäneet kaikkea mahdollista ankaruutta. Olimme suoraan sanoen väsyneet näkemään verta, niin matruusit kuin ylipäällikkömmekin, minusta puhumattakaan. Siihen ei koskaan aivan totu, ajan pitkään se alkaa etoa sydäntä, paitsi siinä tapauksessa, että siitä juopuu.
»Tekemättä mitään sopimusta tai edes keskenämme siitä puhumatta, olimme tällä kertaa päättäneet antaa armon käydä oikeuden edellä. Sitä suuremmalla syyllä, kun koko pitäjässä ei oltu poltettu kuin yksi ainoa moisio, ja sekin todistettavasti kiertävän, muualta tulleen kapinallisen joukon toimesta. Pienempiä lainvastaisuuksia oli tietysti tehty kosolta, oli suljettu krouvi, vaadittu lakon uhalla muonamiehille uusia palkkaehtoja, jotka sopimukset moision omistaja hengenhädissään oli allekirjoittanut, oli pidetty kapinallisia kokouksia ja puheita j.n.e. Vangitsimme ja kuulustelimme kymmenkunnan miestä, pääsyylliset sensijaan, kiihoittajat ja kokousten toimeenpanijat olivat kaikki teillä tietymättömillä. Ainoastaan sen tulokkaan, joka oli johtanut muonamiesten lähetystöä, saimme kiinni. Hän oli varoituksista välittämättä pysynyt kodissaan, josta matruusit hänet toivat sota-oikeuden eteen. Hänen nimensä oli Bernhard Riives.
»Neuvottelimme rangaistavien suhteen parin aatelisen ja pitäjän kirkkoherran kanssa, ja kaikki kehoittivat lievään rangaistukseen, johon itsekin olimme taipuvaiset. Ainoastaan parooni, jonka luona muonamiesten lähetystö oli käynyt, vaati Bernhard Riivekselle kuolemanrangaistusta, varoittavaksi esimerkiksi koko pitäjälle. Hänellä tuntui olevan vanhaa kaunaa tätä miestä kohtaan, joka, kuten perästäpäin kuulin, oli uskaltanut laillisen oikeuden tietä mittauttaa talonsa entisen oikean rajan, joka tuli kulkemaan yli paroonin apilaniityn. Vähän aikaa sinne tänne keskusteltuamme hän kuitenkin suostui vaihtamaan rangaistuksen kahdeksisadaksi lyönniksi, jota korkeampaa rangaistusta emme tässä pitäjässä ottaneetkaan käytäntöön.
»Annoimme siis tuoda sisään talollisen Bernhard Riiveksen. Hän oli suurikasvuinen talon poika, hänen kasvonsa olivat tyynet, täysiparran reunustamat ja kulmikkaat. Harmaansinisten silmien älykäs ja herännyt katse oli yhtaikaa sekä itsetietoinen että masentunut. Pelko oli kaukana hänen olemuksestaan, mutta hän ei näyttänyt odottavan mitään hyvääkään. Hän ei ollut millään lailla röyhkeä, vielä vähemmän mateleva, hän oli päinvastoin ikäänkuin jo sivuuttanut nämä ominaisuudet, jotka pitkä-aikainen orjuus luo. Koko hänen olennossaan oli jotain vaikuttavaa, ihmisiä tiedottomasti hallitsevaa, hänen raskaat hartiansa näyttivät olevan luodut toisia eteenpäin työntämään. Hän oli niitä talonpoikia, joitten lapset tavallisesti muodostavat sivistyneen säädyn ensimäisen polven.