»Päätöksemme oli, kuten sanottu, valmis, mutta kuulustelimme kuitenkin häntä näön vuoksi.

»Oliko hän kehoittanut muonamiehiä lakkoon? Oli. Miksi hän sen oli tehnyt? Koska heidän tilansa oli sietämätön. Oliko hän johtanut muonamiesten kokousta ja kirjoittanut uudet sopimuskaavat? Oli. Oliko hän käynyt muonamiesten kanssa moisiossa? Oli. Miksi juuri hän oli ottanut tämän asian johtaakseen? Koska juuri hän, saatuaan parin vuoden koulusivistyksen, piti velvollisuutenaan auttaa muita, jotka eivät olleet sitä saaneet. Oliko hän moisiossa sanonut: jollette allekirjoita nyt, niin teette sen viikon kuluttua toisella musteella? Ei, hän ei ollut käyttänyt minkäänlaisia uhkauksia. Oliko hän ollut kunnantalolla pyhäinkuvaa repimässä? Ei, sitä hän ei ollut tehnyt.

»Hän antoi kaikki vastauksensa varmasti ja yksikantaan, mutta yhtaikaa välinpitämättömästi, ilman toivoa, ikäänkuin olisi aavistanut kuulustelun muodollisuuden. Hänen harmaat ja viisaat silmänsä eivät katselleet ketään meistä.

»Seurasi muutamain todistajain kuulustelu. Kaikki ilman poikkeusta todistivat ainoastaan hyvää Bernhard Riiveksestä. Hän oli itse ostanut talonsa vapaaksi ja maksanut suurimman osan velasta, mikä Tallinnanmaan läänissä on harvinaista. Hän oli ollut kaikenlaisissa kunnallisissa luottamustoimissa ja aina osoittanut malttia sekä älyä. Ainoa, mitä häntä vastaan muistutettiin, oli, ettei hän koskaan käynyt kirkossa eikä ehtoollisella. Ylipäänsä ei hänellä tuntunut olevan yhtään vihamiestä.

»Minun tehtäväkseni tuli lukea hänelle tuomio. Hänet tuotiin taas sisään, ja hän seisoi edessäni lammasnahkaturkissaan, joka edestä oli auki. Ensi kertaa tunsin, että hänen silmänsä pysähtyivät minuun, ja vaikka katseeni oli kädessä pitämässäni paperissa, tunsin kuitenkin koko ajan näitten tutkivain ja älykästen silmien katseen. Muistan tuumineeni, mahtoiko hän ymmärtää venättä.

»Luin siis tuomion ensin venäjäksi, ja koska osaan kutakuinkin viroa, — olen Narvasta — käänsin sen suoraa päätä viroksi.

»Kun pääsin sanoihin 'kaksisataa lyöntiä', kuulin hänen kiristävän hampaitaan. Katsoin häneen, hän oli kalpean ja villin näköinen, ikäänkuin hänen tavallinen itsehillintänsä olisi hetkeksi pettänyt. Mutta hän ei sanonut sanaakaan.

»Annoin käskyn viedä hänet pois. Näin hänen kääntyessään ovessa, että hänen hartiansa hytkyivät kuin vilutautisen.

»Pienemmät syylliset rangaistiin ensin. En mennyt rangaistuspaikalle, hermoni olivat jonkinlaisessa hajoomistilassa, ja toivoin hartaasti, että kaikki pian päättyisi.

»Olin jäänyt yksin huoneeseen, jossa järjestelin papereita. Yhtäkkiä aukeni ovi, ja Bernhard Riives työntyi sisään, kahden matruusin kiinnipitelemänä. Peljästyin nähdessäni hänet, ja vasten tahtoani tarttui käteni ladattuun revolveriin.