»Hän oli kauhea katsella. Hänen lakkinsa oli poissa, ja vaatteet useasta kohden rikkirevityt, ikäänkuin hän olisi tullut käsikähmästä, toinen poski vuoti verta kuin pistimen haavasta. Kaikki jonkinlaisen talonpoikaissivistyksen luoma luja itsekuri oli kadonnut, hän oli kuin astunut monta monituista sukupolvea takaisin heimonsa sotaisia vaistoja kohti. Hänen arvokkaisuutensa ja ylemmyytensä olivat sensijaan ennallaan, samoin hänen tiedottomat johtajaominaisuutensa; hän muistutti pakana-aikojen heimopäälliköitä siinä seisoessaan. Mutta hurja hulluus, joka oli katsonut hänen silmistään tuomiota lukiessa, oli kadonnut, ja sensijalla liikkumaton, jääksi jähmettynyt katse.
»Mitä tahdot?» kysyin häneltä.
»En anna itseäni piestä», hän sanoi tyynellä uhalla.
»Olet saanut tuomiosi», sanoin.
»Vaikka, — mutta se ei sovi minulle, — minä en ole orja, että minua vitsoin pieksetään.»
»Sinut oltiin vähällä tuomita kuolemaan, mies», sanoin.
»Hän säpsähti, vaikeni ja katsoi minuun.
»Voit kiittää ylipäällikön armoa, että pääset kahdellasadalla lyönnillä», jatkoin. »Voit mennä!»
»Käskin sotamiesten tarttua häneen, mutta hän rynnistäysi irti.
»Mitä nyt!» huusin kärsimättömästi.