»Minua ei lyödä!» hän toisti.
»Mies, punnitse sanojasi!» tiuskasin hänelle. »Voimme ammuttaa sinut!»
»Ampukaa sitten, jollette muuta osanne», hän sanoi.
»Menin ylipäällikön puheille. Ihmiselämä on kopeekan arvoinen, ajattelin, ja merkillinen tyhjyys, irrallisuus hajaannutti ajatukseni lepattaviksi kuviksi… Väkisinkin koetin pitää niitä kurissa, pakoittaa niitä kulkemaan määrättyä sotilaallista uraa, ainoaa niille oikeaa. Kuitenkin tunsin hetkellistä heikkoutta… Mitä oli meidän tekeminen? Olimme kumpikin neuvottomia. Uskalsin ehdottaa, että armahtaisimme hänet täydellisesti, mutta tajusin itsekin, että senkautta kadottaisimme kaiken arvon kansan silmissä. Se ei käynyt laatuun, emme voineet sivuuttaa rangaistusta.
»Ylipäällikkö otti asian tyynemmin.
»Antaa hänen itse valita raippojen ja kuolemanrangaistuksen välillä», hän sanoi. »Se pehmittää hänet, saat nähdä.»
»Menin taas Bernhard Riiveksen luo ja ilmoitin hänelle ylipäällikön päätöksen. Hän kuunteli minua ääneti.
»Koetin hinnasta mistä hyvästä hellyttää hänet.
»Onko sinulla vaimo?» kysyin.
»On», hän vastasi yksikantaan, aivan kuten kuulustelussakin.