Sellaista navettarakennusta ei oltu nähty yli kymmenen kihlakunnan. Piirustuksetkin oli tuotu jostain kaukaa merien takaa, sieltä, mistä karjarotukin oli peräisin, ja vierasta kieltä murtava rakennuttaja oli armollisen herran kanssa käynyt perustuksia mittaamassa. Eivät olleet navetan seinäkivetkään näiltä mailta, harmaata kiveä ne olivat, kovaa kuin rauta. Kolmensadan sarvipään kytkyeitten piti navetassa tilansa saada, sillä armollinen herra aikoi ensi vuonna taas karjaansa lisätä. Oli siellä laitoksia monimutkaisia, joista oudon silmä ei heti selkoa saanut; oli lämpöjohto, joka putkia myöten työnsi kuumaa ilmaa pitkin navettaa, oli ilmanvaihtaja, joka alati ristivedon avulla piti ilman puhtaana, ja erityinen vesijohto raikasta vettä heruttamassa.
Kaikki moision muut rakennukset jäivät varjoon uuden navetan rinnalla, yksin päärakennuskin, joka suuruudestaan huolimatta oli matala ja vanhanaikuinen; ei piisannut pitäjän kirkkokaan navetalle komeudessa, sillä tällä karjakirkolla oli torninsakin, monta jalkaa korkea, johon vesi suureen säiliöön pumputtiin. Ja eräänä aamuna oli tornin harjalle ilmestynyt ristikin, joka kuitenkin ennen pehtorin tuloa yhtä salaperäisesti katosi, kuin oli ilmestynytkin. Mutta kirkoksi siitä pitäin navetta ristittiin.
Lehmät, kiiltokarvaiset, rauhalliset maidonantajat kulkivat joka aamu tulevan asuinsijansa ohi, — ynähtivät sen suurille ikkunoille ja puskivat koetteeksi sarvensa kivinurkkaukseen.
Oli hyvin helteinen päivä ennen juhannusta. Miehet hikoilivat ylhäällä katolla päreitä pannessaan, he olivat siellä korkealla puiston satavuotisten lehmusten ja tammien tasalla. Armollinen herra oli äsken tehnyt tavallisen aamuisen tarkastuskävelynsä ja taas poistunut; työ kävi vähän veltompaa vauhtia, ruokarupeamaa odotellessa.
Lastukasalla navetan seinämällä seisoskeli vanha Org, moision entinen paimen, virsut jalassa. Parina viime vuonna hän ei ollut enää paimenessa käynyt, vaan sai elinaikaisesta raatamisestaan moisiolta pienen eläkkeen.
Siitä huolimatta hän kesäisin omaksi ratokseen seurasi karjan jälkiä. Sinne häntä alati veti, suoreunaisille rinteille, siellä hän kannon nenässä yhä päivänsä vietti, suokoivujen harmahtavaa tuohta näperteli ja katseli, kuinka nuoremmat nyt juosta kipittivät lehmiä suon reunalta hätyyttämään.
Hän kiroili kirkkaasti lehmiä, sätti niitä kuin järkeviä olentoja, joitten pitäisi käsittää hänen sanansa ensi kuulemalta; vihaisina hyrräsivät kurkkuärrät hänen suustaan, mutta huolimatta karkeista kirouksistaan, hän ei milloinkaan lyönyt lehmiä.
Siitä asti kuin navettarakennukseen oli ryhdytty, ei häntä enää muualla näkynyt. Jo perustaa pantaessa hän oli ollut läsnä, hänen virsunsa löntystivät hitaasti ja säännöllisesti rakennuspaikalle, jossa hän päivänpaahtaman hirren nenän istuimekseen valitsi. Hän puhui harvoin työmiesten kanssa, kärsi heidän kompasanansa hievahtamatta, ilman että olisi tutissut harmaata sänkeä työntävä leuka. Itsekseen mitä vähän joskus pakinoi, mutta ei paljoa kysellytkään, päiväkaudet vain istuskeli piippunysä suussa. Joskus meni itse rakennukseenkin, tarkasteli epäluuloisena tornia ja hanoja, joitten merkitystä ei ymmärtänyt. Sattui toisinaan joku hyvänsuopa mies hänelle niitten merkitystä selittämään, silloin hän urahti hyvillään, täynnä kunnioittavaa ihmettelyä. Tekivät hänelle joskus koiranhampaat pilaakin, ilveilivät ja valehtelivat suut silmät täyteen; ukko ensin uskoi, mutta keksi kuitenkin vihdoin kepposen ja päästi kuuluville kaikki kuratinsa.
Päivällislypsylle, joka pihan toisessa päässä toimitettiin, hän sentään malttoi lastukasaltaan kömpiä, — kun luuli piikahepakkojen korvien välttävän, niin puheli lehmille, kullekin erikseen, nimitteli niitä kaikkein koreimmilla kiroussanoilla, kuten lempinimiä olisi jaellut. Sitten alkoi murahdellen kertoa niille navetasta, saisivat asua kuin saksat ikään, ei ollut papillakaan sellaista linnaa, muuta kuin sunnuntaisin, kun saarnastuolissa seisoi. Katsella saisivat alati lystiksensä maantielle suurista ikkunoista, — niinkuin armolliset rouvat salin ikkunoissa hepenissään istuvat ja ohikulkijoita tirkistävät. Pakisi lopuksi vielä kaikista uusista laitoksista, vesijohdosta ja ilmanvaihtajasta, — lehmien liikkumattomat silmät katsoa muljottivat, ja leuat märehtiä jauhoivat, — kauempaa kuului maidon tasainen sohina.
Kerran joku sattui hänelle kertomaan erään paroonin tallista, jossa pilttuut olivat mustaa, kallista kiveä, — se pilasi hänen hyvän tuulensa pariksi päiväksi, — kelläkään ei olisi saanut olla parempaa kuin hänen lehmillään.