Noor-Eestin tietoinen tyyliviljelys on alusta alkaen käynyt käsi kädessä n.s. nuorvirolaisen kielenuudistusliikkeen kanssa, joka on kasvanut esiin aivan samoista perussyistä, mistä tyylilliset ja muodolliset uudistusvaatimukset olivat lähtöisin.
Georg Brandes kirjoittaa tutkielmassaan J.P. Jacobsenista:
"Kieli muistuttaa soittokonetta, joka silloin tällöin on viritettävä uudelleen. Pari kertaa vuosisadassa tapahtuu tavallisesti tällainen uudelleenviritys. Sillä samoin kuin ei yksikään sukupolvi voi tyytyä ajattelemaan edeltäjäinsä ajatuksia, samoin ei voi mikään kirjallinen ryhmä käyttää kieltä, jota edellinen ryhmä kirjoitti. Sen pitää ja täytyy oppia loppumattoman paljon edeltäjiltään, mutta itsestään sen on ponnistuksella tai ponnistuksetta luotava oma kielensä, ja ensi askel siihen on kielen uudelleenviritys."
Nämä Brandesin sanat tulevat tahtomatta mieleen ajatellessa nuorvirolaista kielenuudistusta. Jos ne pitivät paikkansa 1870-luvun Tanskassa, jos Holbergin ja Oehlenschlägerin kieli osottautui riittämättömäksi tulkitsemaan J.P. Jacobsenin värehtivää tunneasteikkoa, kuinka paljon suuremmassa määrin olikaan kielen uudelleenviritys tarpeen 1900-luvun Virossa!
Ja taas on psykologinen momentti mitä tärkein. Kielenuudistus suuremmassa mittakaavassa ei koskaan voi olla puhtaasti muodollinen kysymys, vaan siinä pyrkii esille uudet sisäiset arvot, kohonnut kulttuuritaso, uuden sukupolven muuttunut sielunelämä. Voi olla varma: joka kerta kun kieli jonkun kansan kirjallisuudessa perinpohjaisesti ja näköjään väkinäisesti pyrkii uudistumaan, sekin ikäänkuin vallankumouksen suorittaen, se samalla merkitsee syvälle käypiä muutoksia ja murroksia saman kansan sielunelämässä ja sivistystasossa. Kielenuudistus on tavallaan sekin yhteiskunnallispsykologinen ilmiö.
Niin on nuorvirolainenkin kielenuudistuspyrkimys alun alkaen syntynyt nuoren polven muuttuneesta, laajentuneesta ja hienostuneemmasta sielullisesta rakenteesta, sen ajatus- ja tunne-elämän erivivahduksellisuudesta, jalomman soittokoneen tarpeesta, kuin tähänastinen virolainen talonpoikaisviulu, ja käytännöllisesti katsoen kaikenlaisten siihen asti käyttämättömien kielellisten alueitten, esteettisten, filosofisten, psykologisten, viljelykseen joutumisesta.
Nuorvirolaisessa kielenuudistusliikkeessä on epäilemättä siinäkin pisara romantiikkaa. Se ei suinkaan ole mikään tieteellisen rauhallinen kamariliike, rajoittuva kielellisten aikakauskirjojen lehdille, ei mikään tiedemiesten välinen veretön kamppailu, aseina sanatyvet ja päätteet. Sitä on päinvastoin alusta asti käyty kaiken yleisön kuullen ja osaaottaen, hellittämättömällä propagandalla, ihmisiä kahteen leiriin jakavalla kiihkolla, joka on mahdollinen vain tähän saakka valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti niin toimettomuuteen tuomitussa elimistössä, kuin Viron. Vuosikausia se on jaksanut pysyä päivänkysymyksenä, todellisena le plat du jour Viron henkisessä elämässä.
Voi tosin sanoa Noor-Eestin kokonaisuudessaan ottaneen osaa uuden kielen luomiseen, mutta sen varsinainen alkuunpanija oli kuitenkin Noor-Eestin keskuudessa muodostunut erityinen kielenuudistusryhmä, ennen kaikkia Helsingissä opiskellut nuori filologi Joh. Aavik, ja häneen läheisesti liittynyt, sekä teoreettisesti että kaunokirjallisesti yhtä jyrkkäsuuntainen V. Ridala, puhumatta useista nuoremmista filologeista ja kirjailijoista.
Aavikin ensimäinen ohjelmakirjoitus Noor-Eestin albumissa sisältää jo nuorvirolaisen kielenuudistusliikkeen suuntaviivan, joskin se kohdistuu aluksi vain sanastoon. Kieltä on rikastutettava kaikilla mahdollisilla apukeinoilla, sekä omilla että vierailla, sen derivatsiokykyä kehitettävä ja käytettävä, sen murteet perinpohjin tutkittava ja niitten sanarikkaus johdettava verenvähyyttä potevaan kieleen. Paitsi sitä on suomenkieltä, "luuta luustamme ja lihaa lihastamme", pidettävä ikäänkuin edistyneempänä vironkielen murteena, josta mielin määrin voi ottaa tarpeellisia sanoja, ainakin silloin, kun ne äänteellisesti siihen sopiutuvat. Ja loppujen lopulta, vastoin yksipuolisen purismin vaatimuksia on vieraskielisille sivistyssanoille avattava vapaa pääsy kieleen.
Tätä ensimäistä ohjelmaansa Aavik on vuosien kuluessa sekä toteuttanut että monella tavalla laajentanut. Vuodesta 1912 alkaen hän on herkeämättä pitänyt yleisön mielenkiintoa vireillä, tarjoillen sille kielikysymystä suuremmissa tai pienemmissä annoksissa. Hän on kirjoitellut jokapäiväisiin sanomalehtiin kevyitä kielellisiä pakinoita, hän on pitänyt esitelmiä ja puheita kieliasiasta sekä kielikursseja. Virolaisen Kirjallisuuden Seuran aikakauskirja Eesti Kirjandus sisälsi kauan aikaa hänen pitempiä kirjoituksiaan ja uudistusehdoituksiaan, jotka myös ilmestyivät erityisinä lentokirjasina, puolittain tieteellisessä, puolittain helppotajuisessa muodossa. Perustetaan erityinen kustannusyhtiö Reform kielikysymyksiä käsittelevää kirjallisuutta varten; erityinen äänenkannattaja Keeleline Kuukiri (Kielellinen kuukauslehti), suomalaista Virittäjää muistuttava, alkaa ilmestyä. Ja Aavik ryhtyy ajanmukaiseen sekä kekseliääseen keinoon; saadakseen vastahakoisetkin tutustumaan kielenuudistukseen, tai kuten hänen sanansa kuuluvat, "samoin kuin sairaat lapset nielevät vastenmielisiä, mutta hyödyllisiä rohtoja makeassa juomassa", hän julkaisee kokonaisen sarjan fantastisia kauhukertomuksia ja rikosjuttuja, käännöksiä Hanns Heinz Ewersin, Edgar Allan Poen y.m. teoksista, yhteisellä nimellä Hirmu ja õuduse jutud (Kauhun ja kaameuden tarinoita), joihin hän sovittaa sekä sanallisia että lause- ja muoto-opillisia uudistusehdoituksiaan, sanaselitysten seuratessa viivan alla.