Nuorelta-Suomelta ei Noor-Eesti oikeastaan ole lainannut muuta kuin nimensä sekä albumiensa ulkoasun, aatteellisesti se sensijaan on monta vertaa lähempänä nuorsuomalaista realismia seurannutta uusromanttista virtausta suomalaisessa kirjallisuudessa. Kaiken, mikä on antanut luonnetta ja loistoa suomalaiselle uusromantiikalle, elämän ja taiteen koristeellinen, dekoratiivinen käsittely, tyylittelypyrkimys, yksilöllisyyden ja persoonallisuuden hellittämätön oikeutusvaatimus, sensualismi, — kaiken tämän voi samoin tavata Noor-Eestin taiteellisista ja kaunokirjallisista pyrkimyksistä, enemmän tai vähemmän selviksi vaatimuksiksi kiteytyneinä.
Sama tärkeä asema, mikä esteettisen kulttuurin kysymyksellä on ollut suomalaisessa uusromantiikassa, on sillä, kuten sanottu, ollut nuorvirolaisessakin kirjallisuusvirtauksessa alusta alkaen. Se on ollut epäilemättä vielä keskeisempi, vielä polttavampi, muuan koko liikkeen elinkysymyksiä, niin, V. Ridala on kieltämättä oikeassa väittäessään, että vasta Noor-Eestin ajoista asti on Virossa kirjallisuus muodostunut esteettiseksi probleemiksi, oltuaan siihen saakka milloin loogillinen tai eetillinen, milloin valtiollinen tai yhteiskunnallinen.
Tämä esteettisen kulttuurin vaatimus on ennen kaikkea kohdistunut taideteoksen muotoon. Kuten uudistavat solut kiiruhtavat kipeään kohtaan elimistössä, samoin on Noor-Eestikin käyttänyt suuren osan uudistusvoimastaan luodakseen perinpohjin uudelleen virolaisen kirjallisuuden kipeän kohdan: puuttuvan ja vaillinaisen tyylikäsitteen. Vuosikausia ovat nuorvirolaisten kirjoitukset yhä uudelleen, kuten Tuglas huomauttaa, teoretisoineet ja agitoineet osoittaakseen, kuinka ala-arvoinen, epäkypsä, epäkulturelli virolaisen kirjallisuuden siihenastinen muoto todenteolla on ollut. Nuoren polven tunnussanaksi tuli muodonpalvonta, "Muodossa juuri ilmenee taiteen johdonmukainen, loogillinen edistys. Aihe on vain rautainen luuranko. — Vasta taiteellinen muoto muuttaa käsitteellisten aatteitten teräslangat haaveellisiksi köynnöskasveiksi." (Tuglas.)
Nuorvirolainen muotoviljelys aloitti kirjojen ulkoasusta. Heidän kirjansa ilmestyvät alusta alkaen asussa, jollaista virolaisten kirjakauppojen vaatimattomat näyteikkunat eivät ennen olleet aavistaneetkaan, he tilasivat taiteilijoilta kirjojensa kansilehdet, koristivat ne vinjeteillä ja frontispiseillä, painattivat ne kalliille, hienolle paperille, varustivat albuminsa taiteellisilla kuvajäljennöksillä. Nuorvirolaisen kirjakulttuurin huvittavimpia muistomerkkejä on loistopainos Juhan Liivin runoista, taiteilija Kr. Raud'in muinaisvirolaisilla tanu- ja vyöaiheilla ehkä liiankin tuhlaavasti koristama teos, ja Noor-Eestin aikakauskirja, erinomaisen hieno ja aistikas julkaisu, ulkoasultaan verrattava mihin eurooppalaisen kirjallisuuden tuotteeseen tahansa.
Mutta tämän muodonpalvonnan tärkein päämäärä ja muuan Noor-Eestin kaikkein hedelmällisimpiä alotteita oli epäilemättä persoonallisen, yksilöllisen tyylin vaatimus, joka niin hellittämättömänä kaikuu läpi kaiken, niin kielteisen kuin myönteisen, mitä Nuoren-Viron eri kirjailijat ovat kirjoittaneet. Niin eroava kuin heidän taidekäsityksensä muuten usein lieneekin, tässä asiassa he ovat eroamattomasti yhtä. Ensimäisinä virolaisessa kirjallisuudessa he asettavat vaatimukseksi tietoisen valinnan, sisällyksestä ja aiheesta kasvavien sisäisten lakien seuraamisen, muodon ja sisällyksen vuorovaikutuksen ja sopusoinnun.
Heidän vastarinta-asenteestaan yhteiskuntaan sekä kirjallisiin ja taiteellisiin ilmiöihin nähden syntyy itsestään arvostelu. Ennen Noor-Eestiä ei voi puhua virolaisesta arvostelusta missään varsinaisessa merkityksessä. Nuori kirjallinen polvi sensijaan loi kritiikin, kirjallisen sekä yhteiskunnallisen; vasta heidän kirjoituksissaan voi havaita pyrkimyksen asettaa eri ilmiöt toistensa sekä ajan yhteyteen. Kaikki läpeensä he ovat jonakin kehitysjaksonaan kriitikkoja, usein tosin varsinaisen luomiskykynsä kustannuksella; Suits, Ridala, Tammsaare, Tuglas, yksinpä kaoottinen Jaan Okskin, palvelevat aina ajottain Runottarista älyllisintä: kymmenettä. On vaikea sanoa, pakoittivatko olosuhteet ja aika esiin tämän nuorvirolaisille niin luonteenomaisen kriitillisen suonen, tämän teoretisoimisen tarpeen. Mahdollisesti se kasvoi kuin välttämättömyyden pakosta, olosuhteissa, joissa yksinkertaisimmatkin, alkeellisimmatkin esteettiset käsitteet vaativat selvitystä. Mutta epäilemättä on älyllisyys tunnusmerkillistä koko virolaiselle nuorelle polvelle semmoisenaan, eräänlainen eittämätön ja selvä intellektualismi.
Mutta he eivät olisi virolaisen kirjallisuuden myrsky- ja kiihkokauden edustajia, jollei älyllisen piirteen kanssa rinnan läpi koko heidän sekä teoreettisen että kaunokirjallisen tuotantonsa kulkisi yhtä eittämätön romanttinen piirre. Se ilmenee ennenkaikkea johdonmukaisuudessa, millä he kaikki järjestänsä pakenevat todellisuutta. Se on sama piirre, joka saksalaisessa romantiikassa loi Novalis'en sinisen kukan runouden, joka pakoitti ranskalaiset romantikot etsimään aiheita Korsikasta ja Espanjasta tai Itämailta, joka vei Heidenstamin Endymionin asuinsijoille ja Selma Lagerlöfin Vermlannin tarurikkaisiin metsiin tai Palestinan legendamaille. Ei voine kuvitella yhtäkään romantismin tähtien alla syntynyttä kirjallista virtausta vailla tätä piirrettä. Todellisuus, Realiteetti, kuten he sen isolla alkukirjaimella merkitsevät, ikäänkuin pahansuovan jumaluuden, on heille vain toisarvoinen, ala-arvoinen käsite, läpeensä vihamielinen, alentava ja kahlehtiva. Kaikki he luovat sen rinnalle tai yläpuolelle oman, uuden mailmansa, joko, kuten Randvere-Aavik, rakentamalla keinotekoisen ylinaisensa jäsen jäseneltä, tai turvautumalla fantastiikkaan, kuten Tuglas, tai muinaisuuteen ja merentakaisuuteen, kuten Ridala.
Romanttinen piirre nuorvirolaisuudessa on samoin, kuten sanottu, tarpeettomuus- ja ylellisyysihanne, joka saavuttaa huippunsa juuri Randveren Ruthissa ja Friedebert Tuglasen tunnustusromaanissa Felix Ormussonissa. Se on esteettinen individualismi viimeisiin johtopäätöksiinsä vietynä, ihmisihanne, josta on eliminoitu pois kaikki yhteiskunnalliset ja yleensä sosiaaliset vaistot, oppi yksilöstä koko elämän ja näkyväisen sekä näkymättömän mailman keskipisteenä, yksilöjumalointi, Zarathustraa virolaisessa sanamuodossa.
Sanoutua irti yhteiskunnasta, vaikkapa vain ajottaisesti, se oli epäilemättä muuan tämän nuoren kaunosieluisen polven äärimmäisimpiä taistelukeinoja, — polven, joka itse nousukkaina, aloitti kapinan nousukasyhteiskuntaa vastaan tai kuten virolaisen psykiaatterin J. Luigan sanat kuuluvat, vasten "ylitalonpojan tukevaa ja unisen hidasta otsaa".
5.