Kielen sanastollisella rikastuttamisella on edelleenkin tärkeä sija nuorvirolaisessa kielenuudistusliikkeessä. Ainoastaan suhtautuminen varsinaisesti vieraskielisiin lainasanoihin on vuosien kuluessa muuttunut valikoivaksi ja vähemmän sallivaksi, sensijaan arvioi Aavik suomenkielestä ensi aluksi lainattavien tyvisanojen luvun ainakin kolmeksi sadaksi.
Käytännössä onkin viime vuosikymmenen kuluessa ehditty siirtää viroon joukko suomalaisia lainasanoja, samoin kuten virolaiset murteet ovat saaneet luovuttaa monta uutta ja usein sattuvaa tai kaunista sanaa, varsinkin etelävirolainen, tarttolainen ja võrulainen murre, sekä Ridalan runouden kautta, saarenmaalainen.
Kielenuudistusliikkeen vaatimukset lauseopin alalla kohdistuvat etupäässä lukuisain germanismien poistamiseen, etupäässä oman virolaisen sanajärjestyksen palauttamiseen, josta Aavik huomauttaa kirjoituksessaan Kõige suurem germanismus Eesti keeles (Viron kielen suurin germanismi), muoto-opin alalla taas kaikenlaisten muotojen ja päätteiden lyhennykseen sointuisuuden ja kauneuden takia.
Mutta Aavik ei ole suinkaan tyytynyt näihin ilman suurempaa vastarintaa voitettuihin saavutuksiin. Noor-Eestin kokonaispsykologian kannalta ei ole mielenkiintoa vailla juuri tämä vähäinen fantastinen piirre keskellä tieteellistä työtä, romantismin henki keskellä kieli- ja lauseoppien kuivia sääntöjä. Koko Noor-Eestin pyrkimys on ollut "tehdä mahdoton mahdolliseksi", kuten Gustav Suitsin sanat kuuluvat. Ja niin singahuttaa Aavik toisen utopistisen uudistusehdoituksen toisensa jäljestä, mahdollisesti aivan oikein vaistoen inhimillisen sielunrakenteen lait: saadakseen maltillisemmat uudistukset vastaanotetuiksi, on jännitettävä vaatimukset yli kaikkien mahdollisuuksien rajojen.
Aavikin kielellinen rohkeus on esim. neologismien luomisessa seurannut täysin subjektiivista mielijohdettaan. Viron kielestä puuttuu vastine sanalle jalo; Aavik tekaisee silloin sanan jaunis, jolla itse asiassa ei ole muuta elämisoikeutusta kuin että se on loppusoinnussa "kaunis" sanan kanssa! Aivan samalla tavalla hän muodostaa sanan veendumus = vakaumus, sekä siitä johtuvan tekosanan olemattomasta ja mielivaltaisesta tyvestä, joka hänessä jonkinlaisen soinnullisen, mutta täysin henkilökohtaisen assosiatsion kautta herättää mielikuvan kyseessä olevasta käsitteestä. Itse hän tunnustaa mainittuja sanoja luodessaan ottaneensa kaikki kielessä löytyvät kerakkeet ja ääntiöt toisen toisensa jäljestä ja soinnutelleensa niitä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa yhdistelmissä, kunnes mielestään osui oikeaan. Hän luo keinotekoisia superlatiiveja, yrittää palauttaa kirjakieleen jo toisiksi vaihtuneita ääntiöitä, keksii epämukavan genetiivin sijaan uuden ihmeellisen prepositsion, sanalla sanoen, antaa kielelliselle mielikuvitukselleen ja subjektiiviselle sointukuulolleen vapaan vallan.
Romantiikan sävyä on myös Aavikin kirjoitustavassa, joka ei suinkaan aina pysy ankaran tieteellisyyden aisoissa, vaan luo hehkuvia herätyskirjoituksia, joissa vallitsee miltei profeetallinen paatos, ikäänkuin olisi kysymyksessä jonkun ihmiskuntaa autuuttavan aatteen ajaminen. Noor-Eestin IV albumissa hän kirjoittaa: "Kielellinen viljelys! Kielenuudistus! Kielen puhdistamisen, järjestämisen, rikastuttamisen, kaunistamisen väistämätön tarve! — — Kielikysymys muuan kiireellisimmistä nykyisessä sivistyselämässämme! Kielen erinomainen tärkeys kansalliselle viljelyksellemme! — — Millaisia vasaroita, millaisia kiiloja, millaisia rautakankia pitäisikään käyttää takoakseen virolaisen rodun tylsiin aivoihin eräitten kielellisten korjausten ja uudistusten päivänselkeä, pääsemätön, johdonmukainen pakko?"
Nuorvirolainen kielenuudistusliike on epäilemättä ollut väistämätön, yhtä väistämätön, kuin koko muukin ylen kiirehditty virolainen sivistyskehitys. "Ensin kieli, sitten kirjallisuus", panee Aavik erään kirjasensa motoksi. Ja tämä tietoisuus nykyisen kielen riittämättömyydestä menee niin pitkälle, että juuri Aavik itse, jonka kaunokirjallisesta kyvystä on selviä todisteita, ehdoin tahdoin luopuu kaikesta kaunokirjallisesta toiminnasta "kunnes uusi kieli on käyttökelpoinen!"
Suuren sivistyksellisen päämäärän rinnalla, minkä nuorvirolainen kielenuudistusliike itselleen on asettanut, on sen heikkouksilla, kuten liiallisella subjektivismilla, fanaattisuudella, tieteellisen tukipohjan paikottaisella puuttumisella, vähäarvoisempi merkitys, samoin kuten sillä kieltämättömällä tosiasialla, että virolaisissa kielioloissa nykyhetkenä, juuri uudistusehdotusten ylirunsauden takia, vallitsee eräänlainen hämmennys ja vähäinen anarkia. Se ei ole muuta, kuin kielen liian nopean kasvun aiheuttama kuumetila, kuten Ridala sitä nimittää, itsestään ajan kuluessa tasaantuva, mutta toivottavasti jättävä liikatulvansa jäljeltä hedelmällisen, kasvuvoimaisen maaperän tulevaisuuden viron kielelle, jolloin Aavikin unelman mukaisesti "virolainen lause, nyt vielä kömpelö ja väritön, mestarin kynästä rytmillisesti polveilee ja notkuu, taipuisana ja sointuisana, ylpeänä ja värikkäänä, omaperäisenä ja sivistyksellisenä yhtaikaa".
Virolainen kielenuudistusliike on täynnä nuorvirolaista henkeä: kapinaa, subjektiivisuutta ja romantiikkaa.
6.