Niinkuin jo sanottu, Noor-Eesti ei ole suinkaan mikään irrallinen ilmiö, huolimatta eurooppalaisista ilmajuuristaan ja perin romanttisesta pyrkimyksestään ulkopuolelle todellisuuden rajojen, niin taiteessa kuin elämässä. Jollei siinä olisi mitään muuta Virolle luonteenomaista, niin ainakin sen kehityskulku, tyypillinen virolaisille sivistysilmiöille. Noor-Eestinkin yllä on, kaikesta sen tietoisesta kulttuuripyrkimyksestä huolimatta, nuoren, liian nuoren, liian tuulisen viljelyksen kirous, liian levottoman, tosin hedelmällisen, mutta tasaiselle kehitykselle vaarallisen ajan paine.
Olisi luonnotonta, ellei henkinen rintama, joka heti alusta alkaen asettui oppositsioon ympäristöään vastaan ja samalla niin yliolkaiselle — usein epäoikeutetulle! — kannalle kaikkiin siihenastisiin saavutuksiin nähden, — jonka aatteista useat olivat niin epämukavia pikkuporvarilliselle rauhalle, — joka usein, kuten näytti, ehdoin tahdoin koetti ärsyttää esiin vastustajansa, loppujen lopulta olisi niitä saanutkin. Gustav Suitsilla olisi tuskin enää syytä valittaa, kuten vielä Noor-Eestin aikakauskirjan ensi numerossa, olevansa vaarassa muuttua ihmishalveksijaksi vastustajain puutteessa! Muistuvat mieleen Hermann Bahrin sanat vihollisista: "Tarvitsen vihollisiani. Vasta viholliseni panevat minulle rajat, ja vasta rajat osoittavat, mitä minussa on."
Mieltäkiinnittävää on: Noor-Eestiä on monta vertaa harvemmin ahdistettu varsinaisilla kirjallisilla aseilla, kuin kaikenlaisilla yhteiskuntahygieenisillä, sosiaalisilla ja kansallisilla peitsenpistoilla. Juuri sivistys-ilmiönä, on Noor-Eesti herättänyt ankarimman vastarinnan, kun sensijaan Gustav Suitsin toivottama taistelu kirjallisesta ylivallasta on toistaiseksi jäänyt tulematta, muitten kirjallisten suuntien taiteellisen heikkouden takia.
Noor-Eestin ensiaikainen yritys asettua kokonaan valtiollisten ja yhteiskunnallisten puolueitten yläpuolelle toi sille vastustajia sekä oikeiston että vasemmiston leireistä. Sosialistinen vasemmisto vainusi taantumuksellisuutta ja porvarillisuutta nuor-virolaisten esteettisessä individualismissa; kansallismielisten ryhmää taas loukkasi Noor-Eestin ainakin näennäinen kansainvälisyys ja kansalliskysymyksen syrjäyttäminen. Vielä senkin jälkeen, kun Noor-Eestissä yhä selvempi yhteiskunnallinen suunta yhteen aikaan pääsi voitolle, ei varsinainen ammattisosialismi lakannut karsastelemasta sitä entisellä epäluulollaan.
Suurin vastustus on kuitenkin kohdistunut Noor-Eestin ylikulttuuripyrkimykseen. Noor-Eestin ylimyksellisissä tendensseissä, sen ylihienostuksessa on nähty vaara koko virolaisen kulttuurin terveelle kehitykselle, yritys istuttaa turmeltumattomaan talonpoikaismaaperään vanhojen sivistyskansojen jo aikansa elänyttä ja rappeutunutta kulttuuria, hävittävää, kuten "indiaaneille paloviina". Noor-Eestiä on nimitetty "virolaisen elämän seitsemänneksi paiseeksi", "sivistyssairaudeksi", sitä on syytetty degeneratsiosta ja dekadenssista, sairaalloisen erotiikan kumartamisesta ja pornografisista tarkoitusperistä. Niin, mistä sitä oikeastaan ei ole syytetty! Yksin sen eurooppalaisuuskin on tehty epäluulon ja naurunalaiseksi, on tahdottu nähdä siinä vain kevyt vaappaus, valmis karisemaan joka kosketuksesta, toisin sanoen, Noor-Eestiä on syytetty samasta puolikulttuurista, jota vastaan se heti alusta aloitti leppymättömän taistelunsa.
Todella kipeään kohtaan ovat osuneet epäilemättä ne, jotka jo pitemmän aikaa ovat huomauttaneet eräänlaisesta vaarallisesta väsähtämisestä, mikä on seurannut Noor-Eestin toivorikasta ja vauhdikasta alkua. Ei ole jätetty alleviivaamatta Noor-Eestin useitten kirjailijain todella silminpistävän vähäistä tuotteliaisuutta, heidän vieraantumistaan kotoisista aiheista, heidän varsinaisen luomisvoimansa vaihtumista hedelmättömäksi, elämästä poispäinkääntyneeksi, estetisoivaksi älyllisyydeksi, verenvähyyttä potevaksi kaunosieluisuudeksi. On huomautettu, eikä suinkaan syyttä, tuntuvasta epäsuhteesta Noor-Eestin teoreettisten vaatimusten ja ohjelman sekä toiselta puolen käytännössä toteuttamisen välillä.
Ei voi kieltää: lupaukset ovat todella olleet saavutuksia suuremmat, useampia vastaisuuden valtakirjoja on annettu, kuin mitä ehkä koskaan ollaan tilaisuudessa takaisin lunastamaan. Kokonaisuudessaan katsottuna kertautuu Noor-Eestissäkin ilmiö, joka on luonteenomainen useimmille henkisille liikkeille Virossa, suurta ponnistusvauhtia, suurta alkunopeutta seuraa ikäänkuin liiallisen hankauksen aiheuttama vauhdin talttuminen. Kuinka silmiinpistävä onkaan Virossa tämä henkinen keskenkatkeaminen, keskenjääminen, kälvetystauti niin yksilöitten kuin yksilö-yhtymienkin elämässä! Viron lyhyt sivistyshistoria on täynnä täyttymättömiä lupauksia, loppuunkäymättömiä teitä.
Liivinmaan hedelmällisillä lakeuksilla kasvaa rehevästi ja täysimehuisesti vain apila ja ruis, mutta kaikki vähänkin maanpintaa korkeammat yritykset potevat verenvähyyttä ja kitukasvuisuutta. "Olemme toden teolla pieni ja köyhä kansa, ja meidän on pakko aloittaa liian matalalta, niin ettemme ehdi korkealle", kirjoittaa Gustav Suits. Kuolevaisuusprosentti Viron vähänkin huomattavampien henkisten työntekijäin joukossa on korkea; suuri osa Viron taide- tai sivistyselämän merkkihenkilöitä en kuollut joko aivan nuorina tai kesken parhainta työkauttaan. Vain virolaisen kulttuurin lyhytikäisyydestä ei riipu vanhojen, kunnianarvoisaan, arvovaltaiseen ikään päässeitten julkisten toimihenkilöitten tähänastinen miltei täydellinen olemattomuus, vaan myös saman kulttuurin ennenaikojaan kuluttavasta laadusta. Vaadittu ruumiillinen ja henkinen ponnistus on useille ollut ylivoimainen, olosuhteet liian epäedulliset, elimistön varasäästöt liian vähäiset ja nopeaan loppuunkulutetut. "Virolaiset eivät ole ehkä koskaan koko historiansa aikana eläneet sielullisesti niin traagillista aikaa", kirjoittaa muuan virolainen. Virolaisista sivistysriveistä lankee yhtämittaa työntekijöitä, kuin näkymättömän kuulan kaatamina. Sairastuvat keuhkot, sairastuvat aivot. On paljon ristejä sekä kuolleitten että elävien kohdalla Viron viime vuosikymmenien aikakirjojen lehdillä.
Sekä yleiset että yksilölliset kehitysehdot eivät ole olleet
Noor-Eestille suotuisia.
Henkisenä vastarintaliikkeenä se oli kytketty itseään monta vertaa suurempiin voimayhtymiin, joitten liikehtimiset määräsivät ajan sävyn. Niinkuin se oli puhjennut esille Venäjän ensimäisen suuren vapausaavistuksen aamuna, niin se sai myös runsaan osansa valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta taantumuksesta, joka niin jyrkästi seurasi 1905 vuoden lyhyttä ja myrskyisää nousukautta. Harvoin on kai minkään maan nuorison sielulliselle joustavuudelle asetettu suurempia vaatimuksia, kuin silloisen Venäjän vapaamielisen nuorison, siihen luettuna myös nuorvirolainen. Äsken manifestiriemukulkueet kaduilla, pari kuukautta myöhemmin katuvarustustaistelut, Virossa erityisesti satojen moisioitten poltot ja niitä seuraavat rankaisuretkikunnat raippoineen ja joukkohautoineen. Äsken vielä toive vihdoinkin toteutuvasta valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta vapaudesta, muutaman kuukauden kuluttua maanpako, vankila, kuolemantuomiot. Tämä nuoriso sai tottua nopeisiin ja hämmästyttäviin näyttämövaihdoksiin. Sen tarmo oli pingoitettu äärimmilleen kuin jousen jänne, mutta nuolta sen ei ollut sallittu lingota. Mutta mikä vielä monta vertaa vaarallisempaa: sen henkinen sisältö muuttui lyhyessä ajassa niin sanoakseni käyttökelvottomaksi, kuten arvonsa kadottanut raha. Koko sen henkinen aatevarasto leimattiin valtakunnan turvallisuudelle vaaralliseksi räjähdysaineeksi. Tämä nuoriso joutui omituiseen ja vaaralliseen tilaan: se ei eräänä päivänä enää tiennyt, mitä tehdä itsellään ja "henkisellä pakaasillaan", sana, jota nuorvirolaiset kirjailijat niin mielellään käyttävät. Juuri tämä henkinen kuormitus oli pakostakin purettava ja sälytettävä uudelleen, — tai yksinkertaisesti jätettävä tien oheen. Niitten kohtalo, jotka säästyivät maanpaolta ja vankiloilta, ei ollut kadehdittavampi, heidän murroksensa oli epäilemättä yhtä tuskallinen. Turmiollinen patoutuma, tukkeutuma syntyi tämän nuorison vapaassa kehityksessä. Liian nopeasti ehkäisty elintarmo etsi vääristyneitä, äärimmäisyyksiin vieviä ilmauksia toisilla aloilla: niin voi muun muassa selittää sen miltei patologisen erotiikan laineen, joka heti vallankumousvuosien jälkeen teki tuhoaan venäläisen nuorison keskuudessa. Affekti, kiihoitustila oli olemassa, se vain vaihtoi esinettä. Mutta nuorison parhaassa osassa, sen lahjakkaimmissa ja kauimmaksi pyrkivissä hengissä, tapahtui sensijaan auttamaton jäähtyminen ja yksinäistyminen.