On itsestään selvää, että taantumus ei voinut olla vaikuttamatta lamaannuttavasti sellaiseen vapaan kehityksen perusajatukselle rakettuun liikkeeseen kuin Noor-Eesti. Puhumattakaan siitä, että muutamat sen jäsenistä ovat täysin mieskohtaisesti saaneet tuntea taantumuksen seurauksia ajottaisen vapautensa menettämisen ja maanpakolaisuuden muodossa, — sekä Tuglas että Ridala ovat istuneet tutkintovankeudessa! — tai vaikeudessa saada tointa kotimaassaan. Mutta vielä selvemmät ovat ne sisäisen masennus- ja taitekauden merkit, mitkä vähillä poikkeuksilla ovat havaittavissa miltei kaikissa Noor-Eestin edustavimmissa kirjailijoissa.
Ajan aiheuttama välttämätön reaktsio esiintyi Noor-Eestissä ehkä ennen kaikkea yksipuolisuutena, millä se yhteenaikaan yritti sulkea pois kaikki muut elämänarvot, paitsi puhtaasti esteettiset, — eräänlaisena lasikupuestetisminä, ansariromantiikkana. Paljon Noor-Eestin tuotteissa esiintyvästä teennäisyydestä, konstruoidusta, paperisuudesta voi panna juuri irti-todellisuudesta huudon laskuun, joka ikäänkuin komentosanana kaikuu kaikista nuorvirolaisista kirjoitelmista pari vuotta jälkeen suuren vallankumouspohmelon.
Nuorvirolaisuuden ajottaiseen väsähtämiseen on kuitenkin muitakin ja ainakin yhtä painavia tekijöitä, kuin yleisen valtiollisen taantumuksen johdosta muuttunut mailmankuva.
Gustav Suits huomauttaa Noor-Eestin edenneen differentsoivaa viivaa pitkin nopeammin kuin ne sivistyneet kerrokset, joihin se nojautui, toisin sanoen, että Noor-Eestiltä alun alkaen on tavallaan puuttunut tarpeellinen kaikupohja, laajemmassa merkityksessä myös varsinainen kannattajayleisö. Viron nousukasilmeisellä yhteiskunnalla, vähälukuinen, pitkin suurta isänmaata hajautunut sivistyneistö siihen luettuna, on ilmeisesti viime vuosikymmenen kuluessa ollut alkeellisempia ja hengenpitimiksi välttämättömämpiä tarpeita tyydytettävissä, kuin se kauneudenjano ja kauneuden palvonta, mikä Noor-Eestissä on ruumiillistunut. Virolainen sivistysyhteiskunta on kuin uutisrakennus, jonka peruspalkkeja paraikaa lasketaan, sillä ei vielä ole sijaa kiehkuraisille koristekuvioille.
Se on murtoajan tragiikkaa sekin. Ja murtoajan, jonka taitteet ovat monta vertaa jyrkemmät ja tuskaisammat niin nuoren ja epäterveissä oloissa kehittyneen kulttuurin elimistössä kuin Viron.
On epäilemättä jotain kohtalokasta henkisen kehitystempon erinlaisessa nopeudessa. Sekä yksilöihin että ryhmäliikkeisiin nähden se merkitsee samaa yksinjäämistä. Noor-Eestillä, henkisellä suuntaviivalla, joka häikäilemättömästi suuntautui yli virolaisen talonpoikaiskulttuurin, on edelläkävijäliikkeitten tavallinen vaara: joutua liian irralleen koko sen kansan ja rodun sivistyskehityksestä, johon se sentään eroittamattomasti kuuluu. On todennäköistä, että Noor-Eestiltä itseltään on puuttunut todellinen versova, väkevä kasvuvoima. Mutta on yhtä todennäköistä, ettei Viron henkinen maaperä vielä ollut kyllin muokattu sentapaista yliviljelystä varten, mihin Noor-Eesti pyrki.
Yleisessä tilintekotunnelmassa, joka paraikaa vallitsee Noor-Eestissä pitkin koko rintamaa, tunnustuksia tehtäessä itselle ja muille, voi selvästi havaita, että Noor-Eesti itse on yhtä tietoinen heikkouksistaan kuin konsanaan sen vastustajat.
V. Ridala, joka jo aikaisin näkyy aavistaneen ne vaikeudet, mitkä
Noor-Eestillä oli voitettavinaan, kirjoittaa jo vuonna 1911:
"Samoin on väärin kuvitella, että hienostunut taide voisi yhdessä yössä, kukaties mistä, yliluonnollisesti puhjeta kukkaan; siihen tarvitaan pitkällistä energian kokoamista ja sen sulattamista monien sukupolvien aikana. Ei tulla suoraan auran kurjesta ja kirjoiteta ihmeteltäviä kirjallisia ja tieteellisiä teoksia, siihen tarvitaan pitkä sarja tosin vaikeasti havaittavia, mutta kuitenkin tarpeellisia esitöitä ja edellytyksiä, joita vuosikymmeniä — ja satoja — on valmistettava."
Pessimistinen, heräävän itsearvostelun henki puhuu kauttaaltaan kaikista nuorvirolaisista takaisinkatsauksista.