Gustav Suits, jonka ohjelmakirjoituksissa Noor-Eestin mielialavaihdokset aina ensinnä tuntuvat, kirjoittaa johdattaessaan mieleen vuoden 1905 aikoja:
"Emme olleet silloin vielä kokeneet vastakohtaisuutta ihanteen ja sen todellisuuteen siirtämisen välillä. Emme aavistaneet vielä, että tavoittaessamme saavutettavaa ja saavuttamatonta tulisimme tuntemaan kaikki hillitsemättömän ja antautumattoman totuudentunnon rajat ja kaikki hermoja hiillyttävät olemattomuuden hurmiot, ja että vuodet saapuisivat, jolloin ihmiset ja olot piirittäisivät meitä, kuin yhä vihaisempana lähestyvä koirien ketju."
"Elämä on leikkinyt innostuksellamme, kuten tuuli pilvillä."
Myöskin skeptillisen ja aina hieman ivallisen A.H. Tammsaaren sanoissa on sama pohjasävel:
"Asiamme eivät ole kunnossa, nimittäin Noor-Eestin asiat. Tahdoimme poimia tähtiä, mutta tähdet tuikehtivat yhä sinisellä taivaalla. Annoimme sangen kevytmielisesti joukon sitoumuksia, mutta niitten lunastaminen on raskas tehtävä."
Aivan vapaa ei Noor-Eesti myöskään ole sille niin usein lingotusta syytöksestä, että se eurooppalaisuuden vaatimuksessaan on ehdoin tahdoin vieronut kaikkea kotoista. Epäilemättä Noor-Eesti ei ole läheskään tyhjentävästi käyttänyt niitä rikkaita henkisiä varastoja, mitkä Virossa taiteilijalle ja kirjailijalle kuin itsestään avautuvat. Kunkin kansan historialliset vaiheet ja kehitys luovat vuosisatojen kuluessa kuin kerrostumia, jotka tarjoavat taiteelliselle geologille runsaita löytöjä, sitä rikkaampia, mitä moninaisempia ovat niihin sisältyvät tyypit ja kohtalot. Erittäin rikkaat ovat nämä kerrostumat Virossa. Kaikessa muussa suhteessa on Viron onneton historia ollut maalle haitaksi, ainoastaan yhdessä ei: taiteellisen raaka-aineiston runsauteen nähden, jonka tämä henkinen ja ruumiillinen vuosisatoja kestänyt kaaos on luonut. Voi syyllä surra ja surkutella sitä yhteiskunnalliselta ja rotukehityksen kannalta, mutta taiteellisiin, kirjallisiin aiheihin nähden on Viro luvattu maa, rikas yksilöistä ja rikas kohtaloista. Jyrkät, synkät, levottomasti läikehtivät varjot, äkilliset murtumiset, kuumeiset voimanpingoitukset, henkiset kulkutaudit, — kuinka paljon tämäntapaisia ilmiöitä voi tavata Viron hermostuneessa elimistössä! Kuinka paljon aineksia tragiikkaan sekä komediaan, lyyrillisiin legendoihin ja uudenaikaisiin kohtalonovelleihin, draamaan ja satiiriin!
Mitään löytöretkeilijän työtä tässä suhteessa ei Noor-Eesti ole suorittanut. Mutta toiselta puolen on Noor-Eestin vastustajilta jäänyt huomioonottamatta, että hehkuvin isänmaallinen lyriikka sitten Koidulan vapaushymnien on juuri Gustav Suitsin luomaa. Liekkö yksikään Viron aikaisemmista runoilijoista siinä määrin eläytynyt virolaiseen maisemaan, kuin nuorvirolainen Ridala saarenmaalaiseen rannikkoonsa? Ensimäinen taiteellinen yritys kuvata uutta virolaista kaupunkipsykologiaa on A.H. Tammsaaren. Onko Jaan Oks kansallinen, en tiedä, joka tapauksessa hän on virolainen okaineen ja ruotineen. Juuri nuorvirolainen Joh. Aavik on ensimäisenä huomauttanut vanhan virolaisen kansallisrunomitan kauneuksista ja suosittanut sitä uudelleen käytäntöönotettavaksi myöskin uudenaikuisessa tunnelmarunoudessa. Ja samoin on Friedebert Tuglasen näennäisesti niin kansainvälisessä tuotannossa rotuyksilöllinen aines syvemmässä kuin ensi katsannolta voisi olettaa.
Paljon on Noor-Eestissä epäilemättä ollut pinnallista, naiivia, kehittymätöntä, puolieräistä, pienoiskokoista. Pyrkimys ylihienostukseen on vienyt sen usein sensijaan sievisteleväisyyteen; J. Luiga ei ole suinkaan väärässä syyttäessään Noor-Eestiä eräänlaisesta precieux-sävystä. Pyrkimys muotokulttuuriin on vienyt sen useammin kuin kerran muodon yksipuoliseen, sisällyksettömään palvontaan; parnassolainen henki ei ole aivan vieras Noor-Eestille.
Mahdollisesti juuri tunto sisäisestä väsähtämisestä ja hedelmättömyyden vaarasta on määrännyt nuorvirolaisen liikkeen viimeaikaisen kehityksen. Tuntuu jo kauan ikäänkuin murroksen oireita ilmassa, yhä suurempi yksilöityminen, joka samalla merkitsee hajautumista, on alkanut Noor-Eestin keskuudessa. Näyttää siltä, ikäänkuin kehitysten suuntaviivat, jotka hetkeksi yhtyivät yhdeksi sädekimpuksi, veisivät taas erilleen, toiset oikealle, toiset vasemmalle. Jo ennen mailmansotaa tunkeutuu entisten esteetikkojen suljettuun piiriin joukko yhteiskunnallisia, radikaalisia aineksia, jotka koettavat saada kirjallisen vasemmiston yhtymään valtiollis-yhteiskunnalliseen vastarintaan. Perustetaan v. 1914 aikakauskirja Vaba Sõna, Vapaa Sana, luomaan yhteistä pohjaa taiteelliselle ja yhteiskunnalliselle radikalismille. Mutta tämä Noor-Eestin laajentamisyritys ei onnistunut sen paremmin, kuin että vuosi takaperin kaikki nuorvirolaiset ydintendenssit, kirjallinen subjektivismi, esteettinen kulttuuri, taas kahdenkertaisella voimalla pääsisivät puhkeamaan uudessa Siuru nimisessä kirjailijayhtymässä, huippuunsa vietyinä ja kaikkivoipaisen sensualismin värittäminä.
Mahdollista on myös, että Noor-Eestissä tapahtuvassa hajaannuksessa kertautuu vastarintaliikkeitten tavallinen kohtalo, liikkeitten, jotka kyllä hetkeksi kykenevät keräämään mitä erinlaisimpia aineksia juuri vastarintalippunsa ympärille, mutta joitten myönteinen ohjelma, varsinaisen vastarinnan murruttua, kuitenkaan ei ole kyllin kokoava niitä pysyttääkseen.