Kiinteämmin kuin yksikään toinen nuoren polven kirjailijoista on Noor-Eestin perustaja ja henkinen johtaja Gustav Suits ollut sidottu aikaan. Hänen kehityksensä seuraa tarkalleen ajan viitoittamaa viivaa; ajan nousu on hänenkin nousunsa, ajan taantumus hänenkin lamaannuksensa. Gustav Suits ei kuulu vain runoilijoihin. Hänessä on arvostelijaa ja kirjallisuushistorijoitsijaa, mutta samalla myöskin politikoitsijaa. Puoluenäkökohdat eivät ainakaan ajottain ole vieraat hänelle. Runoilijana hän ei ole ikuista trubaduuriheimoa, runouden suuria, armoitettuja lapsia, jotka kulkevat huilu huulilla, vaikka yhteiskunnalliset tulivuoret ympärillä purkautuisivat. Olisi vaikeata kuvitella Verlainea syttyväksi in tyrannos-tunnelmaan, olisi epäilemättä yllätys nähdä kulkurilaulajan Larin Kyöstin nimi valtiollisen ohjelman alla. Suits sensijaan ei kykene koskaan täysin ilman- ja äänenpitävästi sulkemaan työkammionsa luukkuja kadulla vyöryvältä marseljeesilta; Parisin keväisten puistojen hempeys hukkuu häneltä vivé l'armée-huutoihin. Verlainen La lune blanche, jonka Suits erinomaisen kauniisti on virontanut, valaisee tunnelmaa, väräjävää kuin kuun säde. Suitsin kuudan on yhteiskunnallisten pyörreaikojen tuhoa ennustava ja uhkaava symboli, kuten hänen mahtipontisessa avajaisrunossaan Estoniateatterin vihkijäisiksi. Hän ei ole puhdasverinen esteetti muuta kuin väliaikaisesti. Valtiollinen elämä, saavutettuaan kiehumapisteensä, vetää hänet kurimukseensa, vaikka hän äsken olisi kulkenut mitä tähtiteitä tahansa, siinä määrin, että hän ajottaiseksi jättää kaiken runoihin rytmeillä ja loppusoinnuilla ja runoilee valtiollisia ohjelmia, pykälineen ja muistutuksineen.
Suits syttyy aktuellista aatteesta, kuten Eino Leino, jonka juhlapaatoksen hän kehityksensä alkukautena sukulaistemperamentin lupakirjalla lainaa, hän on aaterunoilija, kuten Leinokin, ahtaampi ja rajoitetumpi tosin ja vailla suomalaisen runoilijan valtavaa mielikuvitusta ja tuotteliaisuutta. Mutta hän tulee Leinoa lähelle, paitsi älyllisyydessä ja muodollisessa taituruudessa, juuri runoilijakutsumuksensa aktuellissa sävyssä. Hänenkin omatuntonsa on kollektiivia laatua, jos niin tahtoo sanoa, hänellä on sama sisäinen pakko, kuten Leinollakin, olla hetken omatuntona.
Pohjimmiltaan kuuluu Suits epäilemättä runouden taistelevaan kirkkoon. Hänen temperamenttinsa on nuoruudessa erittäin aktiivi, ulospäin suunnattu. Hänen sisäinen paheksuntansa voi milloin hyvänsä paisua liikkeellepanevaksi voimaksi. Hän on syntynyt vastahankaan, alati sota-asussa, alati tähystämässä todellista tai olematonta vihollista; hän hakee hakemalla vastustajansa, heittää taistelukintaan tyhjällekin areenalle. On aina erinomaisen kiistavalmis sävy hänen kirjoituksissaan, niissä on sappea, kuten hänen kuutamossaankin.
Hänellä on hyvin selvä ja arka l'esprit de principauté, johtajatunne, alusta alkaen. Epäilemättä onkin hänessä jotain alkajasta, keksijästä. Hänellä on olemassa tarpeellinen ajatuksen, idean, työntöenergia, jota vailla aate pysyy sidottuna, ja josta riippuu kaikkien vallankumousten, niin kirjallisten kuin valtiollisten, menestys. Hänen yhteiskunnallinen ja valtiollinen vaistonsa ei sensijaan ole lainkaan yhtä varma kuin hänen runollinen vaistonsa; hänen uransa politikoitsijana on ollut ohdakkeisempi ja rikkaampi erheistä kuin runoilijana.
Suitsin koko myöhempi tuotanto on traagillisen ristiriidan runoutta, ristiriidan, joka on syntynyt voiman ja väsymyksen heltiämättömästä kamppailusta. Suitsin runoilijaluonne on terästä eikä meltorautaa, ja kuitenkin se on ollut odottamattoman altis ajan paineelle, siihen määrin, että sen alkuperäinen muoto on ollut vaarassa hukkua. Mutta epäilemättä on juuri tästä ylen ankarasta sisäisestä ja ulkonaisesta paineesta, jonka alaiseksi Suits liian varhain joutui, ollut seurauksena hänen ennen liiaksi ulkopuolisen ja mahtipontisen runoutensa hiljeneminen ja syveneminen, kunnes siitä vihdoin ovat helähtäneet nuo muutamat kuulaat ja herkät voces intimae soinnut, jotka muodostavat Suitsin lyriikan pysyvimmän osan.
Inhimillisesti syvimmät ja taiteellisesti täydellisimmät runonsa Gustav
Suits on luonut taistelujen väliajoilla.
2.
Hänen nuoruutensa runous on sensijaan vielä kokonaan in tyrannos-tunnelmaan viritetty. On jotain kirkasrakenteista henkisessä kohokuvassa, joka Gustav Suitsin nuorukaisrunoudessa piirtyy ennenvallankumouksellista taustaa vasten. Se on joka tapauksessa pikemmin nuoren Marsin, kuin nuoren Apollon, pikemmin säilää kuin lyyraa pitelevä.
Suitsin julkinen kirjallinen toiminta alkaa jo koulupenkiltä. Hän kuuluu varhaisvalmiisiin henkiin, älyllinen äkkikypsyys on hänelle tunnuksellista, hänen organisoiva kykynsä ja suuri muodollinen taituruutensa puhkeavat Lapin kesän kiireellä. Hänen hedelmällisimmät ajatuksensa ovat syntyisin jo tältä varhaiselta kehityskaudelta. Julkaistessaan kahdenkolmatta vuotiaana ensimäisen runokokoelmansa Elu tuli (Elon tuli), vallankumouksen vuonna 1905, hän jo oli ehtinyt laajentaa kirjallisuutta harrastavien lukiolaisten yhdistyksen Noor-Eestin kirjalliseksi liikkeeksi ja toteuttaa yhden nuoruutensa monista suunnitelmista: jättää, samoinkuin Ridala ja Aavik, opintonsa Tartossa ja "antautua tuulien huomaan", siirtyä omaa subjektiivista mielitekoaan seuraten Helsingin yliopistoon, kaikista käytännöllisistä mahdottomuuksista huolimatta. Oli epäilemättä, kuten on huomautettu, jotain idealistista, romanttista tässä teossa, keskellä kaikkien tavanmukaisten leipätraditsioitten todellisuutta; huolettomuudessa, millä nämä nuoret panivat alttiiksi varman tulevaisuutensa ja asemansa.
Eräässä takaisinkatsauksessa tasan kymmenen vuotta myöhemmin, jossa Gustav Suits sodan vuonna 1915 tekee kehityksestään tiliä itselleen ja muille, hän kirjoittaa muun muassa seuraavat sanat: