"En tiedä, oliko äkkirynnäkön riemu ensimäisissä kirjallisissa kokeissani porvarillinen vaiko proletaarinen. En tiedä sitä todellakaan."
Kaikki ajanmukaisuuden arvo porvarillisuuden sekä proletaarisuuden käsitteille! Mutta varma on, että äkkirynnäkön riemu Gustav Suitsin nuoruuden runoudessa oli perusaineksiltaan paljoa alkuvaistoisempaa laatua kuin luokkataistelun synnyttämät, tänään kaikuvat, huomenna haipuvat iskusanat.
Se oli nuoruuden, tahtoisi sanoa, fysiologisen nuoruuden äkkirynnäkön riemua.
Suitsin varhaisimpiin ja tietoisimpiin elämyksiin on täytynyt kuulua syvästi tunnettu vastakohtaisuus eri sukupolvien välillä, antagonismi, joka suurina valtiollisina ja yhteiskunnallisina pyörreaikoina kärjistyy kahta jyrkemmäksi. Ihmiskunta on hänen tietoisuudessaan jo varmaan hyvin aikaisin jakautunut kahteen toisistaan eroitettuun ja toisilleen vihamieliseen leiriin: nuoriin ja vanhoihin. Hän on tuntenut ikärajan kuilun varmaan monta vertaa silloittamattomampana kuin myöhemmin luokkarajan; jälkimäisen hän on älynnyt, mutta edellisen vaistonnut.
On epäilemättä jotain itse nuoruudelle olennaista Suitsin runoilijanuoruudessa. Hän on hyökkäävä, uhkarohkea, uhmaava, suurieleinen, kapinoiva, kuten oikea kaksikymmenvuotias, joka aina on soturi, kuulukoon sitten mihin hengen tai valon armeijaan tahansa. Rauhan valtakunta maan päällä ei olisi ikinä turvattu, jos koko ihmiskunta olisi kokoonpantu kaksikymmenvuotiaista, siksi sotaisa, siksi agressiivinen on todellinen nuoruus.
Gustav Suitsin Elon tulen laulut ovat täynnä tätä nuorison tyypillistä ja ikuista sotaisuutta. Olisi vaikea lukea niitten ylimalkaisista iskusanoista mitään varmaa ohjelmaa, niin epämääräisiä ovat niitten vaatimukset. Vihollinen, jota vastaan taistelu käy, on yhtä epämääräinen. Mutta liike, gesti, on sensijaan olemassa, nuoruuden ryntäävä kädenliike.
Ne ovat sekä nuoren ijän että nuoren ajan runoja. Ennenvallankumouksellinen aika kaikkine pakahduttavine toiveineen, sen purkautumisvalmis energia, tuntuu näitten runojen taisteluun tahtovassa tahdissa. Nuorten laulussa soi uhkaava sodanjulistus:
Las kasvame, me tõusev sugu,
ja ootame, mil tuleb tund,
kus nendele, kes näevad und,
kord müristame kõrva sõjalugu.
Las kasvame! Las kogub rammu
me lihastesse noortesse,
las õpetab meil elutee,
kuis tuleb targu seada sammu.
Las kasvame! Las suurdub vägi,
kel lehvib eel ju noorte lipp,
kel sihiks on see mäetipp,
kust muidu laulik unistusi nägi.