Siis aga tõuseme kui rahesadu, mis sõuab rängalt taeva all, ja tulekirjal välkuval maas viletsatel kuulutame kadu.
(Kasvakaamme, nouseva polvi, odottaen hetkeä, jolloin nukkujain korvaan sotasäveltä toitotamme.
Kasvakaamme! Kootkaamme voimaa nuoriin lihaksiin, opettakoon elämä meitä viisaasti askeleemme asettamaan.
Kasvakaamme! Laajentukoon joukko, jonka edellä liehuu nuorten lippu, päämääränä kukkula, jonka laulaja kangastuksena on nähnyt.
Silloin kohoamme kuin raesade, joka raskaana soutaa taivaan alla, ja välkkyvin tulikirjoituksin kuulutamme perikatoa kurjille maan päällä.)
Suorasanaisena käännöksenä tämä runo on vain joukko hieman suuria sanoja, vain vähässä määrin persoonallisia. Alkuperäisen runon teho on sensijaan kokonaan poljennossa, jossa kuuluu marssivien joukkojen askeleet, temperamentissa, jolla on aivan määrätty rytmillinen kuvionsa, oma valtimonlyöntinsä.
Nousuajan tahtia on myös seuraavain säkeitten poljennossa, runosta Loppu vai alku? jossa risteilevät ennenvallankumoukselliset kalevantulet, — kirjoitettu orjien vapautuspäivän, maaliskuun kuudennenkolmatta, muistoksi:
Joko tunnette, värisee maa?
Joko kuulette, huutavi veri?
Nyt siis tulee, joko ei tai jaa,
Nyt on patonsa puhkonut meri.
Olkaa valmiit!
Jokainen renesanssiaika puhuu paatoksella, se käyttää, kuten antiikin näyttämö, äänenpaisuttajaa. Vapauden vaatimusta ei kuiskata, ei yksityistä eikä yleistä.
Suits on tällä kehityskaudellaan vielä kansallinen, isänmaallinen vanhassa, hyvässä romanttisessa merkityksessä. Hän ei ole vielä johdonmukaisesti vaihtanut sanaa "isänmaa" vähemmän pateettiseen ja arkisempaan "kotimaahan", kuten joitakuita vuosia myöhemmin, hän ei vielä, kuten myöhemmin rakasta puhua "maantieteellisestä kotimaastaan", maanpakolaisen ja mailmankansalaisen murheensekaisella ylemmyydellä ja olankohauksella. Tämä nuori "eurooppalainen" on vielä ennenkaikkea virolainen. Hän on optimistinen ja ihannoiva Viron heräämisajan malliin, joskin hän kunnon Jannsenin runollisesta kolmisoinnusta: "keiser, usk ja isamaa", onkin säilyttänyt vain viimeisen. On jotain heräämisajan laulujuhlaloistetta hänen Orjien laulunsa kansallisruusuisissa näyissä, joissa liikuskelee kansallispukuista, laulavaa, seppelpäistä ja kotiolutta juovaa kansaa. On jotain Koidulan hengestä Suitsin nuoruudenaikaisissa Rautalauluissa, Kevätlauluissa, Nuorissa sepissä, jotka uneksivat Virolle Italian tulevaisuutta ja haaveksivat Hannibalista ja Alpeista. Neljäänkymmeneen vuoteen ei virolainen lyriikka enää ollut tuntenut näitä säveliä. Temperamenttiheimolaisuus tuntuu selvästi Koidulan ja Gustav Suitsin nuoruusrunoissa, huolimatta heidän jatkuvan kehityksensä täydellisestä eroavaisuudesta. Sankarillinen tunnepohja on kummallakin sama, samoin liikkeen laajakantoisuus, sama isänmaallinen mahtiponsi ja juhla-asenne, sama hieman suurieleinen paatos. Mutta Koidula on epäilemättä eheämpi ja yksisyisempi; Gustav Suitsin valoisan paatoksen alta kajahti sensijaan jo aikaisin skeptillisyyden sorasointu, joka oli tekevä hänen kehityksensä ja myöhemmän tuotantonsa niin monta vertaa nykyaikaisemmaksi. Mikä Koidulalle muodosti hänen koko runoutensa sisällön, oli Suitsille vain alkuaste.