Suitsin synnynnäinen kumouksellisuus tuntuu Elon tulen runoudessa ehkä ennen kaikkea muodossa. Täytyy olla selvillä virolaisen laulurunouden siihenastisesta harmaudesta, sen runomitallisesta ja loppusoinnullisesta köyhyydestä, sen neljäsäkeisten jambi- tai trokeemittojen väsyttävyydestä, joilla Anna Haava tai K.E. Sööt täyttivät kokonaisia runovihkoja, tämän tyypillisen Buchder Lieder-runomitan, jonka vain Heinen nero ja hermot kykenivät yksitoikkoisuudesta pelastamaan. Kuinka yllättäviltä ja korvaa hiveleviltä täytyikään kaiken tämän jälkeen vaikuttaa Elon tulen rikkaitten, vaihtelevien ja virolaisessa runoudessa uusien runomittojen, täysien loppusointujen, kielen kalskeen ja laulavuuden! Virolaiselle kielelle ja runoudelle avautui aivan uusia kehitys- ja sointumahdollisuuksia; kieli soi, niinkuin se tähän asti vielä koskaan ei ollut soinut virolaisessa runossa. Se oli erinomaisen metallinen ja täsmällinen, mutta samalla kertaa kukkea kieli, yhtaikaa sekä vuolas että kiinteä. Muodollisessa ja kielellisessä suhteessa merkitsivät nämä runot täyttä vallankumousta; ne olivat käänteentekeviä kaikesta nuorekkuudestaan, epäkypsyydestään ja henkilökohtaisen elämyksen niukkuudesta huolimatta. Gustav Suitsin Elon tulesta ja vuotta myöhemmin ilmestyneistä V. Ridala-Grünthalin Lauluista alkaa virolaisessa runoudessa aivan uusi kehitysjakso.
On hyvin vähän luultavaa, että se nuoriso, joka Gustav Suitsissa näki henkisen johtajansa, Elon tulen ilmestyessä vielä pystyi kuulemaan uutta, traagillista ja tummaa paatosta, joka jo tässä runokokoelmassa teki tuloaan. Ja kuitenkin on Elon tulen runoudessa olemassa ikäänkuin salattu tunnepohja, joka kuohutti esiin yhä tummempia, yhä traagillisempia sointuja. Gustav Suitsin kaksikymmenvuotiaissa mailmanparantaja-aivoissa iti jo kesken sotaista innostusta uupumuksen ja kaikenepäilyn itu. Hänen komean Kirous-runonsa säkeistä, täynnä ylimielisyyttä ja uhmaa, kuuluu tämä uusi, musta paatos:
Te maan päällä makaajat, suistukaa surman yöhön, te nurmen alla nukkujat, herätkää, herätkää työhön!
Pudottaa lehtensä elämän puu,
kauhean kiron on maassa valta,
elävät elämää kammoksuu,
noustava miesten on mannun alta.
— — —
Vaan kirotut elävät ja kuolleet;
Hautuumaan laulussa sensijaan, joka on kuin rajapyykkinä Suitsin nuoruuden ja myöhemmän runouden välillä, on hänellä vielä kyllin voimaa peittää heräävä katkeruutensa ja alkava pettymyksensä vallankumoukselliseen uhkanäkyyn. Runon läpi kulkee jo kuoleman viima. Lehdet lankeevat, miehet samoin, haudatuista unelmista on saatu maahanpanijaistodistukset. Mutta runoilija ei ole suinkaan vielä antautunut, ei kohtalolle eikä tuulille, hän tuntee itsensä yhä rajuilmojen käskijäksi:
Ja elu saavad ka surnuluud, ja vabisevad ka vanad puud.
Ja jumalate nool käib patuste põue ja kõmiseb kõue siis marude hool.
(Ja elon saavat myös kuolleet luut, ja vapisevat myös vanhat puut.
Ja jumalain nuoli sattuu syntisten poveen ja jylisee pitkäinen rajumyrskyn voimalla.)
Vanhassa Kreikassa lähetettiin viestit sytyttämällä vuorien harjanteille tulet toisensa jälkeen. Viron runoudessa kulkee vapauden viesti Koidulan ja Gustav Suitsin nuoruuden merkkitulia pitkin.