3.
Levertin on kerran lausunut kauniit ja todet sanansa pohjoismaisesta "nuorukaisijän tulesta", lyhytikäisestä liekistä, jonka polttoaineksena on itse nuoruuden henkinen ja ruumiillinen elinvoima, mutta jonka palo ei kestä yli määrätyn ikäkauden.
Gustav Suitsin ensimäisen nuoruuden "elon tuli" on epäilemättä suureksi osaksi ollut juuri pohjoismaisten huomentulien heimoa.
On henkisiä murroksia, terveitä ja luonnollisia, kuten kaiken elollisen kasvu, joissa ei särjy mitään muuta, kuin uutta kehitysmuotoa estävä verho. On väkivaltaisia, tuskallisia taitteita, jotka eivät tapahdu yksinomaan älyssä tai yksinomaan tunteessa, vaan uloittuvat kaikkiin sielunkykyihin, tahdosta alkaen, ja joissa ei ole kysymyksessä vähempää kuin yksilön joko — tahi.
Gustav Suits joutui jakamaan sukupolvensa kohtalon. Taantumus oli kohtaava häntä henkilökohtaisesti, kuten niin useita hänen aatetovereistaan, ei tosin niin ankarassa muodossa kuin esim. Friedebert Tuglasta, mutta kuitenkin kyllin tuntuvasti vaikuttaakseen perinpohjaisesti hänen ulkonaisiin olosuhteisiinsa. Voimatta kumouksellisesta mielialastaan epäiltynä saada vakinaista tointa kotimaassaan, hän oli pakoitettu yhä edelleen jäämään Suomeen; hänestä tuli muuan niitä puoliksi pakollisia, puoliksi vapaaehtoisia maanpakolaisia, joita vuoden 1905 vallankumousta seurannut taantumus on siroittanut kaikkiin Euroopan maihin.
Epäilemättä on hän myöskin sisäisesti saanut läpikäydä kaikki tämän taantumuksen kärsimysasteet. On jotain, mikä on henkisesti murhaavampaa, kuin äkilliset kohtalon iskut: jatkuva, pakollinen masennustila, sama, jota Suits eräässä kirjoituksessaan nimittää "viimeisten vuosiensa vaikeimmaksi viholliseksi, paineen hengeksi".
Tämän tukehduttavan paineen hengen alaiseksi joutui Suits vuosikausiksi. Hän kirjoittaa:
"Ihmiselle on ominaista kadottaa iloinen elämäntuntonsa ja itseuskonsa, kun hän ei enää voi asettua sopusointuun ympäristönsä kanssa. Sen tuskan olen tuntenut."
Suits ei voinut enää asettua sopusointuun ympäristönsä kanssa. Ei lähimmän ympäristönsä, joka tuli pysymään hänelle enemmän tai vähemmän vieraana. Mutta ei myöskään etäisemmän, varsinaisen ympäristönsä, joka ei lakannut herättämästä hänessä herkeämättömiä pettymyksen, lamaannuksen ja vastarinnan tunteita.
Erittäin tuskallinen näyttää hänelle olleen juuri tämä irtauminen nuoruutensa isänmaalliskansallisesta kannasta. Sitä tarkoittavat kai rivit, jotka hän Sihid ja vaated (Päämääriä ja näköaloja) kirjansa ensimäisessä yhteiskunnallisessa tunnustuskirjoituksessa Kaks ilmavaadet (Kaksi mailmankatsomusta) kirjoittaa, kirjoituksessa, jossa hän muuten yrittää luoda eräänlaista hieman väkinäistä yhteensovitusta individualistis-esteettisen ja sosialistisen mailmankatsomuksen välillä. "Te, jotka näitä rivejä luette: varmaan muistanee moni teistäkin raskaat hetket, jolloin ensimäiset suuret epäilyt sydämeen sattuivat, tunkeutuen ihmisen salaisimpiin, kalleimpiin aarteisiin; varmaan muistanee monikin teistä pimeät, unettomat yöt, jolloin oli tuskassa kamppailtava itsensä kanssa, — järjen armottoman tuomioistuimen edessä. Vaikka järki tuomitsikin kylmästi ja ankarasti, sydän ei sittenkään hennonut vielä erota, yhä vielä se itkien hyvästeli ja horjui kahden vaiheilla". Jatkuva välimatka on vähitellen ehtinyt muuttaa hänen suhtautumisensa kotimaahansa ja sen sekä suuriin että pieniin ilmiöihin; hän näkee ne aivan toisessa ja epäilemättä todellisemmassa mittakaavassa. Hänen älynsä, joka pitkällisestä paineesta vuosien kuluessa kehittyy yhä arvostelevammaksi, saa näistä oloista, joitten kierous ja ahtaus hänelle nyt vasta täysin selviää, alituisen aiheen sappeen ja satiiriin.