Hänen tunnesävyssään tapahtuu yhtä perinpohjainen muutos; sen pohjaväri vaihtuu, ehkä ainaiseksi, joka tapauksessa pitkiksi ajoiksi; siihen ilmestyy ärtyisyyttä ja katkeruutta, taipumusta pessimismiin ja traagillisiin mielialoihin, parhaimmassa tapauksessa syvään ja liian varhaiseen talttumukseen.
On mahdollisesti vielä toisia, puhtaasti persoonallisia ja sisäisiä syitä katkeruuteen ja särkyneisyyteen, joka tästä lähin tuntuu Suitsin runoudessa. Suits joutui samaan velvoittavaan asemaan, mihin kaikki erittäin varhaiskypsät kyvyt: heidän ensimäiset saavutuksensa jännittävät yleisön odotuksen ylen korkealle, heitä painaa alusta alkaen juuri tämän yleisen ja kärsimättömän odotuksen taakka, ympäröi joka puolelta toiveitten ja vaatimusten pingoittuneisuus.
Eikä vain yleisön odotus painosta heitä, vaan ehkä vielä enemmän heidän oma odotuksensa. Heidän tragiikkansa syntyy juuri siitä, etteivät he saa kehittyä rauhassa, vaan tuntevat itsensä pakoitetuksi, millä hinnalla hyvänsä, maksamaan velkansa omalle ja yleiselle odotukselle.
Syntyy pettymys, sekä itseensä että ulkonaisiin olosuhteisiin nähden. Joh. Aavik kirjoittaa Suitsin kehityksestä: "Ei syntynyt ristiriita ainoastaan yleisön odotuksen ja sen muodostaman mielikuvituksellisen Suitsin ja todellisen Suitsin välillä, vaan hänen omien alkuperäisten nuoruusnäköalojensa ja myöhempien olosuhteittensa välillä. — Kävi selville, että hän jaksoi ottaa elämältä vähemmän, kuin oli luullut olevansa oikeutettu saamaan. Ja siinä onkin hänen katkeruutensa ja traagillisuutensa pääsyy."
Gustav Suitsin ensimäisen ja toisen runokokoelman, Tuulemaan, välillä on seitsemän vuotta.
Seitsemän vuotta on pitkä aika, kehityksen aiooneja mahduttava. Jos ruumiimme kudokset seitsemän vuoden kuluessa ehtivät vähäisintäkin solua myöten uudistua, miksikä ei voisi henkisen kudoksemme käydä samoin? Elon tulen ja Tuulimaan välille on mahtunut kokonainen runoilijanuoruus.
Kokoelma alkaa runolla Tuulihauta:
Ma muuttunutta laulua laulan, alla taivaankannen tummentuvan, ma muuttelevaa laulua laulan, alla tuulten, ajan ummehtuvan, kiersi kiertonsa vuosien kerinpuu, soinnut, välkkeet tuulehen hautaantuu.
Älä lauluani kauneinta kysy, sanaa, sointua saanut se ei, ihanintani ilman teiltä kysy, pois haihtui, ohi tuuli sen vei, tuulen tuiskeesta hetken kuin sävel soi, harva Tuulimaan siemen heilimän toi.
Liekkö suojatta ollut se liioin, tasangolla tuulikansan maan, mua viehtikö vaellus liioin, tasavallassa tuulien maan? En ma tiedä, kastan kukkaa, näen paadet vaan ja tuhlattujen tuntien hautuumaan.