Runoilija valittaa koillistuulien niittäneen hänen nuoruutensa, hänen innostuksensa on juossut hietaan. Hän on nähnyt vapauden vaot lokaan tallattuina ja tuntenut voimattomuuden kaamean tuskan, sateet ovat sammuttaneet hänen uhrisavunsa. Hän on luopunut kunnianhimoisista unelmistaan kirjoittaa kerran nimensä jälkimailman muistiin kuin kallioseinämään, hän ei tunne enää olevansa kutsuttu johtamaan "tulipatsaana luvattuun maahan", hän tyytyy katselemaan laineitten leikkiä ja painamaan jalan häviävän jäljen niitten huuhtomaan hietaan. (Tuulimaa I, II, Saarenmaan rannalla II.)
Hän ei näe enää "alppeja keskellä lakeuksia". Ei ole enää minkäänlaista mielikuvituksellista Suur-Eestiä pilventakuisine tulevaisuusunelmineen, on vain viljeltäväksi annettu "tuulinen maa", jota ei mikään runouden mahti muuta viinamäeksi, on vain virolainen suomaisema, myötäkärsivin silmin nähty ja tuskalla tunnettu. On vain maa, jonka yllä lepää raskaana paineen henki, jonka kuuvalottomasta yöstä kaikuu kuin murhattavan avunhuutoja ja itkua, maa, joka ei koskaan ole kasvattava laakeriseppeltä laulajalle. Ja kuitenkin, kuten A.H. Tammsaare kirjoittaa Suitsin runoudesta: "hänen isänmaansa on meidänkin isänmaamme, siitä tunteesta ei pääse irti. Voimme olla murheellisia, voimme surkutella, että meillä on tällainen isänmaa, mutta kuitenkin tunnemme, siinä on jotain, mikä meidät sitoo: sadattelussakin värähtää voittamaton hellyys". Tuulimaan runot ovat aivan toisella lailla isänmaallisia runoja kuin Elon tulen. Poissa on ohjelmaparaati, poissa tilapäisrunon mahtaileva juhlallisuus. Ja epäilemättä Gustav Suits pääsee monta vertaa lähemmäksi rotunsa paineenalaista psyykeä sellaisissa runoissa, kuten morituritunteen täyttämä Laulu Eestistä, Painajainen tai Meidänaikuinen satu, kuin ensimäisen nuoruutensa agitatorisessa nousussa.
LAULU EESTISTÄ.
Aikakirjat kuin kirojen luku, maahan tallattu, matala suku, käyrät, kumarat vaivaiskoivut, juurineen, juuritta hetteessä rämeen. Se on Eesti.
Kukapa suot nämä kuivaa kerran?
Heilimöi nuoruus vain hetken verran,
ruostuu tekojen kirkas teräs,
raskaina iskevät hallayön ruoskat,
Eestissä ollaan.
Kenenpä nauru raikasna soisi?
Murheet ken riemuksi muuttaa voisi?
Kuormasta kyyryssä huokaa elo,
kohdalla Murheenalhon kylän,
Eestin elo.
Vaivaispajujen, petäjäin kehto!
Toisin lehajaa tammilehto,
toisin etelän taivaan alla
viinirinteillä raikuu runo.
Eestissä sataa
ruosteista sumua alati, aina,
eipä laulajan päähän paina
laakerinlehväistä seppeltä kukaan.
Kova on kohtalo syntyä tänne
laulajaks Eestin.
Laulamme, tuntien varhaisen tuhon, kirottuin soitten kuolemanuhon, mistä on unelma kuolemanlasten? Päivästä kauniista, kirkkaammasta, päivästä Eestin.
Tai Meidänaikainen satu: